Mä en oo oikein osannut ees katsella ketään nyt kun oon sekoillut ton Koon takia. Jotenkin sitä kulkee ihan laput silmillä ja omissa maailmoissaan, kun joku on vallannut ajatukset. Mutta tänään mä sentään otin edes miniaskeleen oikeeseen suuntaan. Siis ihan vaan katseluasteella.
Meillä oli töissä tänään ylimääräinen vuoro. Suurin osa siellä olleista oli eri normaalivuorosta kuin mä. Sellaisia tyyppejä, joita olin nähnyt vaan ohimennen leimajonossa vuorojen vaihtuessa. Mutta yksi niistä ei ollut ennen osunut silmiin, enkä tajua, miten oon voinut sen ohittaa. Poika oli ihan kuin Ryan Phillippe. Ei sellainen siloposki-Ryan, vaan renttuparta-Ryan. Paaljon nuorempi vaan, ikävä kyllä. Mutta saahan sitä aina silti katsella.
Mä satuin sen viereiselle työpisteelle ja siitä sitä olikin hyvä tuijotella. Aina ohi kulkiessani yritin tarttua sen katseeseen, mutta toinen oli niin keskittynyt töihinsä, ettei se juurikaan huomannut. Ehkä kaksi hymyä siltä sain varastettua koko päivän aikana. En yhtään ihmettele, vaikka se olisi pitänyt mua jonain sekopäisenä kyttääjänä, omat työt saattoi vähän kärsiä, kun unohduin tuijottelemaan.
Sain mä loppupäivästä jopa syyn jutella sille. Pyysin apua jossain pikkujutussa ja kyllähän se herrasmiehenä neuvoi. Mä kiittelin ehkä vähän turhan leveästi hymyillen.
Olipa se söpö. Nyt seuraavaan ekstravuoroon meneminen vaikuttaa paljon mielenkiintoisemmalta. Mutta hei jee! Koo-lasit ei olekaan ihan koko aikaa mun silmilläni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti