Coming up with reasons to be shy

Sain eilen "treffikutsun". Todellakin lainausmerkeissä. Ja arvatkaa keneltä.

Jasun kanssa juttelin eilen (tästä alkaa tulla vähintään jokatoinenpäiväinen tapa). Se kertoi tulevansa joskus ensi kuussa tännepäin joidenkin työkavereidensa kanssa johonkin työjuttuun ja oli ajatellut jäädä siitä parille vielä johonkin tänne. Kysyi mua lähteen mukaan. Siis sinne parille, ei työjuttuun. Lupasin pienellä varauksella (koska musta tuntuu, että oon mennyt lupaamaan jo jotain tolle päivälle. En vaan keksi millään, mitä se voisi olla!) ja meenkin varmasti jos pääsen.

Ihmettelen kyllä tota. Siis jos joltakulta jotain haluaa, niin aika uskaliasta jättää se monen viikon päähän. Välissähän ehtii tapahtua vaikka mitä! En mä tietenkään oo mikään paras esimerkki tästä asiasta puhumaan, pata kattilaa jne.

Jasu on aina ihan vakuuttunut, että mulla ei oo aikaa jutella sille ja mulla on jotain parempaa tekemistä ja se häiritsee pahasti. Vaikka joka kerta sanon, että ei todellakaan.

Jos voisin valita, niin olisin Jasuun ihan totaalisen rakastunut. Mutta miksi noita asioita ei voi itse päättää??

It's easier to live alone than fear the time it's over

Sitoutumisesta.

Mä oon diagnosoinut itselleni jonkinasteisen sitoutumiskammon. Exä varmisti sen, että vapaus päättää omista asioista ja elää elämää omalla tavallaan tuntuivat eron jälkeen paljon houkuttelevammilta vaihtoehdoilta kuin kenenkään kanssa elämien yhteensovittaminen tai minkäänlaisen satuttamismahdollisuuden antaminen kenellekään. Niinhän se varmaan useimmilla on heti eron jälkeen. Mäkin ajattelin, että se menee varmastikin ohi ennen pitkää. No, ei ole mennyt tässä muutaman kuukauden kuluessa ainakaan. Tai varmaankin tähän on vaan tottunut ja kaikki se muu tuntuu niin hankalalta ja älyttömältä. Miksi alkaisi mihinkään noin epävarmaan? (Enkä voi millään uskoa, että kirjoitan jotain tällaista! Vielä jokin aika sitten olisin väittänyt olevani viimeinen ihminen, joka ei uskoisi perhosiin ja ilotulituksiin ja siihen, että ne ovat aivan kaiken vaivan arvoisia.)

Ehkä kyse ei oo pelkästä sitoutumiskammostakaan. Ehkä enemmänkin kammosta päätyä "epäsopivan" ihmisen elämään. Jos vibat ei ole kohdallaan, ei siitä tulisi mitään. Kyllä mä siihen pystyisin, aikani. Mutta en loputtomasti. Ja siitä ei seuraisi mitään hyvää. Niiden harvinaisten vibojen vuoksi mä olisinkin valmis enempään. En kyllä tiedä, voihan siinä käydä niinkin että ne vibat on vaan alkuhuumaa ja haihtuu hetken kuluttua. Ja mitä sitten?

Niitä The Viboja on ollut Arskan, Jamesin ja Miken kanssa. Koonkin, joo, mutta eri tavalla. Muut on sitten olleet jotain muuta. Arska on noista se osuvin (mikä on ihan varmasti tullut selväksi :-D). Jos se kysyisi vaikka nyt saman tien, että mennäänkö naimisiin ja hankitaanko tusina lapsia, mä vastaisin kyllä. Tyhmää, sillä Arska ei tosiaan taida olla mikään hyvä idea, mutta se fiilis... Jamesin mä voisin deitata. Moneen kertaan. Ja katsoa sitten. Mikestä en enää tiedä, kai mä sen matkaan lähtisin, jos se kysyisi, mutta tuskin enää muuta.

Olisi niitä järkeviäkin vaihtoehtoja, kuten se Jasu. Mutta.

Ja sitten toi SP. Mitä mä sitä edes mietin? Sen kanssa vibat ei oo ihan sellaisia, kuin tässä tarkoitan. Mutta se onkin eri asia. Se kun on Kaveri. Äh. Eikä se ees oo järkevä vaihtoehto. Ei ainakaan juuri tällä hetkellä. Ehkä vielä joskus.

Mä taidan vaan kehittää ongelmia siellä, missä niitä ei oikeasti edes ole.

Words of wisdom, Like la la la la la

Perjantaina SP soitti mulle ja kyseli kaupunkiin. Olin muutenkin lähdössä niin sovittiin sitten, että tavataan baarissa. Siellähän se meitä odotteli, kun saavuttiin paikalle. Mä valtasin paikan sen vierestä sohvalta ja se kaappasi mut tottuneesti kainaloonsa. SPllä oli mukana joku kaveri toisesta kaupungista ja tää kaveri sitten tiedusteli, että oonko mä SPn tyttöystävä. En oo, mä vastasin.

Me käytiin pussailemassa nurkan takana tai tanssilattialla aina välillä. Ei taidettu olla kovin hyvää seuraa kenellekään muulle.. Ennen valomerkkiä SP kysyi, jos lähdettäisiin pois. Mentiin sitten SPn luokse harrastelemaan tuhmuuksia. Harmi, etten voinut jäädä yöksi, aamuiset velvollisuudet pakottivat lähtemään kotiin. SPn vieressä on aivan ihana nukkua. Ja mikäs sen parempi tapa on herätä kuin aamuseksi. Mutta kotiin kävi matka aamuyön tunteina.

Illalla joskus muuten SP palasi tohon sen kaverin kanssa käytyyn tyttöystäväkeskusteluun ja vihjaili siihen suuntaan, että olisi halunnut tietää mun ajatuksia kyseisestä mahdollisuudesta vähän tarkemmin. Mutta milläs mä niitä kerron, kun en itsekään tiedä? 

No sunnuntaina sitten vaihdoin pari viestiä facessa SPn kanssa. Ei viikonloppukuulumisia ihmeellisempää. Tylsää. Jos tota joku kummempi muka kiinnostaa, niin saa kyllä yrittää aika tavalla enemmän.

Pitäisiköhän sitä koittaa selvittää tota SPkuvioo vai antaa sen vaan valua eteenpäin (tai taaksepäin) omalla painollaan? Äääh, en tiedä. Ehkä mä kehitän Jotain Ihan Muuta.

Jasukin chattaili tänään ja vihjaili kovasti, että olisi viikonloppuna toivonut nähneensä mut. Miksei sitten ehdottanut? Turha se on näin jälkeenpäin mutista.

Angstaan nyt täällä mun elämääni kuuluvien miesten saamattomuudelle. (Ja samalla omallenikin. Olisin nimittäin halunnut itse törmäillä Jamesiin tai Arskaan, mutta mitä mä tein asian hyväksi? En sitten niin mitään. Turha se on näin jälkeenpäin mutista.)

Ainiin. Ja lisäangstia aiheuttaa se "kusipää" josta joskus kirjoitin. Viikonloppuna yhteisen tutun kautta selvisi, että toi sen mun kavereiden hehkutus olikin tarkoitettu muhun kohdistetuksi iskutaktiikaksi. Eipä ihan osunut kohdalleen, en sitä todellakaan tuolla tavalla ottanut. Oliko tässä nyt vika mun käsityskyvyssäni vai jossain muussa? Huoh. Miksi asioista pitää tehdä vaikeita? Mihin on kadonnut se perinteinen "Näytät hyvältä tänään" tai "Voisin ostaa sulle juoman" tai vaikka ihan se mun suosima suora lähestymistapa?? Miksei voi vaan kertoa, jos joku kiinnostaa?

Somethin' strange in your neighborhood

Tää koko SPkuvio on aika erikoinen. Jopa munkin "peruskuvioihin" verrattuna. Mukana on niin hillitön määrä muuttujia, että ei tästä voisi tulla mitään muuta kuin soppa. Onneksi me molemmat näytetään olevan tosi hyviä esittään, että mitään ei koskaan ole tapahtunut.

Eilen mentiin kavereiden kanssa puistoon, heitettiin frisbeetä ja syötiin jätskiä. SP oli myös mukana matkassa, tottakai. Ja me oltiin ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin, tottakai. Ei sanaakaan vaihdettu viikonlopusta. Ei edes yhtä merkitsevää katsetta, normaaleja kaverijuttuja vaan. Vähän olisi kyllä tehnyt mieli jäädä juttelemaan SPlle kahdestaan, mutta mä olin toisen kaverin kyydillä ja kun se lähti, mun piti lähteä mukaan.

En mä edes tiedä, mitä haluan sen suhteen. Vai haluanko yhtään mitään. Noi muuttujat, mistä sanoin... Taisin jo aiemmin kirjoittaa, että SPssä on juttuja, mitkä ärsyttää (mutta niin on kaikissa ihmisissä) ja sen luotettavuus on vähän kysymysmerkki (mun syytänihän se on, mutta silti. Jos mun kanssa voi säätää, miksi ei voisi muiden?). Me ollaan kavereita, se tottakai jarruttaa varmasti molempia. Mitä tapahtuu meidän kaverisuhteelle jos jotain muitakin tunteita tulee kuvioon mukaan? Meillä on tosi paljon yhteisiä kavereita, ollaan vuosia oltu samassa porukassa. Mitä sille kaikelle tapahtuu? Entä kaikki ne meidän kavereista, joiden mielestä tää ei olisi yhtään hyvä asia? (On niitäkin, jotka ovat sitä mieltä, että me oltaisiin mahtava pari. Oon vuosien varrella kuullut sen monta kertaa ja viimeisen kahden viikon aikanakin kolmelta eri ihmiseltä.) Ja se sen exä. Musta tuntuu, mä tiedän, että niiden juttu on pahasti kesken. Enkä mä jaksa mitään sellaista enää kenenkään kanssa.

Seuraava alkoholia sisältävä reissu ja tiedän, mihin päädytään, jos ei jotain kummallista tapahdu. Mutta tää kaikki muu aika, en mä tiedä mitä sanoa.

Jasunkin kanssa juttelin eilen, muutama päivä taukoa jo olikin. Kuulumisia se kyseli, ei kummempaa. Tuun  sen kanssa juttelusta aina kovin hyvälle mielelle. Se ei vaadi tai odota multa mitään, mikä on ihanaa. Ja harvinaista.

I said hey, what's goin' on

Viikonlopun raportti olisi varmaan tarpeen. Olin siis mennyt lupaamaan SP:lle viime viikonloppuna, että tänä viikonloppuna voitaisiin koittaa, mitä tapahtuu, kun meidät suljetaan samaan tilaan ilman häiriötekijöitä. Vaikka vähän aluksi epäilin, kyllä tuo laittoi mut lunastaan lupaukseni.

Juttu meni niin, että perjantaina oltiin yhteisen kaverin luona bileissä. Illan mittaan SP oli mulle äärettömän herttainen, puhui nättejä, tarjosi juomia jne. Pullojen tyhjentyessä kädet muuttuivat vähän vaeltelevammiksi ja jutut vihjailevammiksi. Mä en oikein tiennyt, mitä ajattelin koko asiasta.

Jossain vaiheessa aamuyön tunteina SP kysyi multa, jos lähdettäisiin ulos kävelylle. Mä lupasin. Niin me sitten käveltiin lähipuistoon. SP kietoi kätensä mun vyötärölle ja mä nojasin sen olkapäähän. Aikamme siellä käveltyämme me pysähdyttiin puun juurelle pussailemaan.

Aika kauan me siellä taidettiin viipyä. Lopulta uni alkoi painaa ja SP totesi vievänsä mut nukkumaan. Me palattiin takaisin bileisiin. Nukkumassahan siellä suurin osa jo oli. Me löydettiin vapaa paikka ja SP kömpi mun viereeni sen enempää kyselemättä. Mä painauduin sen viereen ja olin oikein tyytyväinen.

Kädethän siinä alkoi tietenkin vaellella. Mä yritin kuiskia hätäisesti järkee SP:lle, me kun ei oltu siinä huoneessa ihan kahdestaan. Ei, järkipuhe ei auttanut, enkä mä siihen pitkään pystynytkään.

Seuraavan päivän se oli mulle taas maailman herttaisin ja se tuli mun luokseni yöksi. Oltiin molemmat niin väsyneitä, että mistään muusta kuin nukkumisesta ei edes ollut puhetta. SP antoi suukon mun niskaan ja silitti mun tukkaani, kunnes nukahdin. Aamulla mä heräsin sen sylistä.

Se jäi vielä toiseksikin yöksi. Päivä hengailtiin ulkona ja nähtiin kavereita. Illalla se halusi viedä mut taas kävelylle ja niin me sitten käveltiin käsi kädessä puistoon ja makoiltiin siellä nurmikolla tuijottamassa taivasta ja puhumassa siitä, kun oltiin lapsia. Aamuyöllä se toi mut kotiin ja jäi viereen nukkumaan. Nyt ei ollut vaaraa yleisöstä tai mistään muustakaan, vaikka väsymys kyllä vähän painoi. Aamulla vielä herätessä sama setti ja sitten mä lähdin "pirteenä" töihin.

Kyllä nyt väsyttää.

It was too good to be true

Eilen kaupungilla vastaan tuli Arska kera jonkun tytön. Auts.



(Ei ne erityisen läheisiltä näyttäneet. Ainakaan juuri sillä hetkellä. Niinkuin ei mekään koskaan.)

A different dimension

Tuleepa nyt tiuhaan kirjoitettua, mutta menköön.

Vapaapäivää olisi lupailtu huomiselle ja niinpä me kaverin kanssa ollaan hetkisen kuluttua lähdössä viihtymään pikkulauantaiseen yöhön. Apua. Huvitus on ehkä hitusen alakanttiin, mutta seura on kyllä mitä parhainta, eli ehkä se tästä vielä paranee. Pitäisi kuulemma ottaa projektiksi seuran etsiminen, mutta itse oon niin jumiutunut Arskafiilistelyyn, että ei ainakaan nyt huvita edes ketään muuta katsella.

Mutta se, mistä mun oli tarkoitus kertoa, oli jälleen toi SP. Se soitti mut tänään seurakseen lenkille. Menin tietty, ihan niinkuin normaalistikin. Mietin kyllä, että onkohan sillä viikonlopusta jotain sanottavaa, mutta en oikein uskonut, että olisi. Tunti me siinä hölkkäiltiin ympäri pururataa mutta siitä meidän viikonloppusäädöstä ei puhuttu sanallakaan. Viikonlopusta yleensä kyllä, se kertoi mitä oli tehnyt loppuviikonlopun ja mainitsi jotain exästäänkin. Mä kerroin sille tavanneeni Arskan. Loppuviikon suunnitelmat, työkuviot ja muutkin kuulumiset tuli käytyä läpi. Mutta ei sanaakaan säätelyistä tai siitä lupauksesta. Sillä tavallahan se aina meillä menee. Viikonloppu- ja viikkomaailma sijaitsevat eri ulottuvuuksissa.

Mutta ei se mitään, ei todellakaan. Tää on vaan aika outoa, mutta johan me ollaan totuttu.

Mut sun lähelläs mieli peilityyni on

Treffasin sen Arskan (kavereineen, taas!) tänään. Mä sille lähetin viestin ja kyselin, mitä se tekee. Kertoi menevänsä sinne tapahtumaan ja kun se ei tuntunut tajuavan kutsua mua, sanoin että oon aikeissa kanssa lähteä, törmäillään siellä sitten. Ja törmättiinhän me.

Mä vaan jauhan siitä, miten ihanaa sen seurassa on. Tuskin kukaan jaksaa lukea, mutta skipatkaa ihan hyvällä omallatunnolla.

Ihan samalla kaavalla mentiin kuin aiemminkin. Ihan yhtä ihanaa olla siinä Arskan lähellä juttelemassa kaikista maailman asioista, nauramassa ihan tyhmille jutuille, makoilemassa tuijotellen pilviä, katselemassa toisiamme silmiin, punastelemassa kun se ihan yllättäen heittää jonkun kohteliaisuuden johon en ole yhtään osannut varautua.  Se näkee mut ihan eri tavalla, kuin kukaan muu, arvostaa asioita, joita kukaan muu ei ole ikinä ennen mussa arvostanut. Se oli ostanut mulle jäätelön ja toi sen tullessaan, koska ajatteli mun tykkäävän siitä (tykkäsin!). Ja oli taas niin ilahtuneen näköinen, kun tuli mua halaamaan tervehdykseksi. Mä vaan voin olla sen kanssa, ihan rauhassa ja ihan oma itseni. Oon ihan ihmeissäni, kun se sanoo jotain, mitä oon juuri ajatellut, mutten oo osannut pukea sanoiksi.

Mutta ei taaskaan mitään ton suorempaa tai suurempaa lähestymisyritystä.

Ja mä tykkään siitä koko porukasta. Ne on aivan eri maailmasta kuin mun perus kaverijoukkoni, on ihanan virkistävää tavata ihmisiä, joiden ajattelutapa on jotain niin erilaista kuin mihin olen tottunut. Älkää käsittäkö väärin, rakastan mun kavereitani enkä niitä vaihtaisi pois. Mulla on ihania kavereita ja monet on todella erilaisia keskenään ja se on vaan hyvä asia. Arska & co on kuitenkin jotain muuta kuin kukaan meidän normaalijoukkiosta. Ja vaihtelu avaa silmiä ja avartaa omaakin ajattelua. Ne asiat, joista tossa porukassa jutellaan, on jotain ihan muuta kuin meidän porukan normaalijutut. Ja ne on ottaneet mut aivan ihanasti mukaan.

Musta itseasiassa tuntuu, että yksi noista Arskan kavereista tajuaa Arskaa paljon paremmin, miten kiinnostunut mä siitä olen. Se katselee meidän silmiintuijottelua tai tervehtimishalauksia aina tietynlainen hymy huulillaan. Voisi nyt vähän tuuppaista sitä Arskaa tekeen asioille jotain. Mä oon nyt niin paljon tyrkyttänyt itseäni Arskan seuraan ja vihjaillut ja sanonut suoraan, että tää varmaan jo nyt vaikuttaa epätoivoiselta stalkkaukselta. Jospa sekin välillä jotain!

Me tarvittaisiin kyllä kunnolla aikaa kahdestaan, ilman että pitää miettiä muita seuralaisia tai kellon etenemistä. En tiedä, muuttaisiko se tätä kaverimeininkiä mihinkään, mutta olisi se silti ihanaa.

Joo tiedän, kuulostan säälittävältä ja epätoivoiselta. Ja sekopäiseltä.

Tää täytyy säätää

Niin se säätöpallo, mistä lupasin kertoa.

Se on sellainen tapaus, jonka kanssa mulla on ollut jotain outoo säätöö jo pitkään. Oudompaa kuin muiden, mikä on jo aika paljon! Ei olla koskaan pantu, mutta kaikenlaista muuta kyllä. Ja ollaan välillä mietitty, olisiko meistä pariksi. Mutta aina ollaan jostain syystä päädytty siihen, että ei. Joko jompi kumpi on ollut varattu tai liian tyytyväinen sinkkuelämäänsä. Ja mua ärsyttää siinä tietyt piirteet, enkä tiedä, onko sillä minkäänlaisia oikeita tunteita mua kohtaan satunnaisten säätöfiilisten lisäksi. Kännissä säädetään, selvinpäin ollaan kavereita. Siis joo, oikeesti kavereita. Sekin tästä tekee vähän outoa. Nähdään kohtalaisen usein ja selvinpäin ollaan ihan normaaliväleissä. Lisäksi tiedän siitä ihan liikaa, jotta ajattelisin sen olevan maailman mahtavinta poikaystävämateriaalia. Aika paljon siitäkin tosin on mun syytäni. Mutta kuitenkin.

Viikonloppuna sitten mentiin taas säätöjuttuihin. Se olisi kovasti halunnut viedä mut yöksi, mutta en lähtenyt. Sillä on exänsä kanssa asiat tosi kesken ja sinä iltana se oli taas siihen törmännyt ja ne oli riidelleet. Aattelin, ettei SP:n motiivit olleet välttämättä ne parhaat ja että olisi parasta antaa sen selvittää päätään, ennenkuin otettaisiin se seuraava askel. Olisi ollut siis ensimmäinen laatuaan.

Juttu jatkui niin, että se lähti kotiin varastettuaan multa lupauksen, että ensi viikonloppuna ilman entisiä häiriötekijöitä mä olisin sen. Missähän mielentilassa mä sen menin lupaamaan, eihän viikonlopusta vielä tiedä mitään. Näkee sitten miten käy ton lupauksen. Ja haluaakohan SP sitä edes koittaa lunastaa.

Soitti se mulle sitten tänään. Puhuttiin vaan ihan niistä normaaleista kaverijutuista, mistä aina muutenkin.

Yeah, something about, baby, you and I

Takana mielettömän ihanat muutama tunti kera Arskan & Arskan kavereiden. Ooooooooh! Jos mä joskus sanoin, että unohdan ja annan olla Arskan suhteen, niin en enää. En todellakaan enää.

Meidän viestittelyt päätyi siis siihen, että kaverini kanssa terassilla hengailtuani lähdin toiselle terassille tapaamaan Arskaa, joka siellä oli omien kavereidensa kanssa. Sain sen jopa kutsumaan mut, mikä tuntui kyllä olevan aikamoisen työn takana. Sain vihjailla ja sanoa suoraan, että tuuuuuuuun, jos vaan pyydät! Ja siltikin se oli vaikeeta. No okei, kyllä sekin mulle vihjaili, että mun pitäisi pyytää sitä, mutta ei sen niin kuulu mennä! Ja eihän tästä mitään tuu, kun kumpikaan ei tee mitään muuta kuin vihjailee. Mutta nähtiin me kuitenkin. Ja kun mä kävelin siihen niiden pöytään, Arska tervehti mua niin iloisesti, että näytti kuin se ei voisi mistään olla onnellisempi kuin siitä, että saavuin paikalle.

Siksipä en ymmärrä tota kaiken muun aikaista nihkeilyä. Silloin kun me ollaan yhdessä, kaikki on ihan kohdallaan. Maailma on ihan sillä tavalla, kuin sen pitäisikin olla. Mikään ei oo hetkeekään vaikeeta tai väkinäistä, mitään ei tarvitse esittää. Me puhuttiin taukoamatta ja mä en lopettanut hymyilemistä koko sinä aikana, kun se oli mun lähelläni. Huomasin hymyilleeni tuntikausia vasta siinä vaiheessa, kun pääsin kotiin ja poskia särki niin, että ajatuskin hymyilystä sattui.

Mutta oltiinpa me taas tosi kiltisti. Halattiin kun nähtiin ja kun mä lähdin kotiin. Siinä se. Mä luulen, että jos olisin kysynyt, se olisi tullut mun kanssani kotiin. Mutta en mä kysynyt. En oikein tiedä, miksi. Osittain ehkä siksi, että tää on mulle muita niin paljon isompi juttu, että en halua pilata tätä alkuunsa millään sellaisella. Kännipanolla, joka seuraavana aamuna mietityttää. Osittain sen takia, että jos mä oon jo nyt näin rakastunut, mitä mä olisin sen jälkeen? Osittain siksi, kun en vieläkään ole varma, missä mielessä se on musta kiinnostunut. En ole kyllä kenenkään kohdalla näin paljoa arponut tätäkään asiaa, yleensä tää on se ainoa osuus, joka sujuu helposti. Eipä ole nyt. Niinkuin oon sanonut, Arska on jotain ihan muuta kuin kukaan muu koskaan.

Mun lähtiessä Arska sanoi, että ota ihmeessä yhteyttä, jos haluat nähdä taas. Me oltiin puhuttu illalla yhdestä viikolla olevasta tapahtumasta, johon Arska on menossa. Sanoin sitten, että ehkäpä siellä nähdään. Joo, sanoi Arska. Ehkä me sitten nähdään silloin, jos sinne lähden.

Voihan apua.

Surprise

Onnistuinpa yllättymään. Sain tekstiviestin ja kuvittelin sen olevan yhdeltä eiliseltä säädöltä, joka oli luvannut viestitellä tänään. Avasin viestin mutta jatkoin tekemisiäni ja meni hetki, ennenkuin muistin sen viestin lukea. Luin viestin ennen lähettäjän nimeä. Sen sisältö vaikutti vähän kummalliselta ja luin sen pariin kertaan ennen kuin tajusin tarkistaa, keneltä se on. No eihän se siltä säädöltä ollut, vaan Arskalta.

Arska kysyi, mitä oon tänään tekemässä. Mulla ei oo mitään lukkoonlyötyjä suunnitelmia ja vastasin sitten niin. Vähän odotin kyllä, että se kysyisi jos nähtäisiin, mutta ei. Ite oli kavereiden kanssa liikkeellä ja sen pidemmälle ei tiennyt. Jätti kaiken ihan auki, katsotaan mitä tapahtuu -meiningillä. Katsotaan sitten. (Mitä hittoo sitten edes kyseli, jos ei tarkoittanut, että olisin liittynyt seuraan??)

Olishan sitä kiva nähdä. Hassua vaan, siitä on joku pari viikkoa kun päätin luovuttaa koko tyypin suhteen niin nyt se sitten otti muhun yhteyttä. Pitäisi varmaan luovuttaa kaikkien muidenkin suhteen, niin ehkä jotain alkaisi pikkuhiljaa tapahtua :-D

Tosta eilisestä säädöstä kirjoitan paremmin sitten myöhemmin, nyt katoan kaverin kanssa terassille!

Work hard, Break easy

Tää viikko töissä on ollut tavallista, hmm, visuaalisesti miellyttävämpi. Maanantaiaamuna yllätyin suuresti, kun työtehtävälistassa mun nimeni viereen oli kirjoitettu Ryan (no ei sentään Ryan, vaan sen oikee nimi tietty). Se oli siirretty toisesta vuorosta ja laitettu täksi viikoksi mun työparikseni. Arvatkaa vaan harmittiko? No ei.

Maanantaina mä koitin sille jutella siinä töiden lomassa, mutta ei siitä saanut mitään irti! Jotain lyhyitä vastauksia ja ainoastaan työasioista. Mä luovutin ennen pitkää ja tyydyin vaan tuijottamaan sitä aina kun sen silmä vältti. On se aika syötävä. Tajusin siinä tuijotellessani, että sillä on oudon pienet kädet! Aloinkin sitten miettiä sitä, mitä sanotaan pienistä käsistä (tai jaloista tai nenästä tai...) ja muista ulokkeista. Pitääköhän se paikkaansa? Piti oikein muistella aiempien säätöjen käsien kokoja, mutta enhän mä sellaiseen oo kiinnittänyt niin tarkasti huomioo! (Jamesilla on isot kädet, pitkät sormet. Hmm. Hmmmmmmm. Mmmmm.) Pitää alkaa tehdä vertailevaa tutkimusta.

Tänään sitten kahden päivän hiljaisuuden jälkeen se alkoi jopa puhua mulle. Valitin jotain töistä ja sain sen hymyilemään. Mulla olikin ollut siis ihan selvästi vaan väärät puheenaiheet! Sen jälkeen smalltalkki oli helpompaa. Kunhan muistin aina silloin tällöin nurista jostakin työhön liittyvästä.

Eipä siitä näillä meriiteillä muuksi mulle ole kuin silmänruuaksi. Mutta pitää jatkaa nurisemista, se hymy tekee siitä vieläkin hotimman!

And all that you wanted, Was a good man

Toi Jasu Jasuinen on nyt aiheuttanut mulle päänvaivaa. Ollaan juteltu viikonlopun jälkeen joka päivä. Nyt ei enää tarvi arvailla vaan tiedän, että se on kiinnostunut. Se on tosi hyvä mies. Enemmän kuin hyvä. Sen lähestymistapa on ollut jotain erilaista kuin mihin oon tottunut. Se tosissaan juttelee, ja juttelee ihan normaaleista asioista. Kysyy kuulumisia, mun töistä, suunnitelmista, fiiliksistä. Tutustuu. Se lohduttaa ja pitää huolta, kun joku asia on ongelma. Se saa mut nauramaan. Se ei ahdista. Se sanoo, että olisi kiva nähdä mua joskus, mutta sanoo sen sillä tavalla, ettei musta tunnu, että mun pitäisi heti olla ryntäämässä sinne ja tietää, mitä haluan. Se ei oo kertaakaan sanonut mitään seksisävytteistä (joka olisi siis se mulle tutumpi reitti). Juttelee vaan sellaisia, että mulle jää olo, että se tosissaan tykkää jutella mun kanssani. Sen kanssa on kiva ja helppo jutella. Ei tarvitse miettiä vaikutuksen tekemistä tai sitä, ymmärtääkö se jotakin väärin tai loukkaantuuko jostain heitosta.

Mutta mitä minä? Mä oon niin vaikee. Mä tarvitsen sitä, että joku vie kerta heitolla jalat alta. Mä aina kiinnostun niistä vaikeista ja ongelmaisista. Varmaan siksi, kun oon itekin tällainen vaikee ja ongelmainen.

Mutta Jasua mä en todella halua loukata tai satuttaa. En halua testata sitä hetkee ja sitten juosta karkuun. En halua antaa sen ymmärtää ja sitten muuttaa mieltäni. En haluaisi myöskään loukata sitä antamalla pakkeja, jos se joskus jotakin ehdottaa. Mutta mitä mun sitten pitäisi tehdä?

Oon ehkä maininnut erään exäni joskus. Tää tapaus oli siis samaa luokkaa: älyttömän hyvä mies. Mutta mitä pidempään oltiin yhdessä, sitä enemmän musta tuntui, kuin olisin ollut häkissä. Ja mitä enemmän ahdistuin, sitä enemmän halusin pois. Eikä toisessa ollut todellakaan mitään syytä tai vikaa tälle. Mä en vaan osannut olla siinä. Mä oon kamala ja alan sekoileen, jos saan siihen mahdollisuuden. Jos mä otan ohjat käsiini, niin siinä jää jalkoihin, jos ei pidä puoliaan. Mä tarvitsen jonkin verran sitä liekaa ja piiskaa, että tajuan paikkani.

Jasun kanssa mä oon varovainen, koska en en en en voi millään sitäkin loukata. Mutta en tiedä, mitä teen. Tai edes mitä haluan. Mitä jos se menisi niinkuin luulen ja mä olisin sille täysin paska ennen pitkää? Mutta mitä jos se onkin se kaikki, mitä ikinä voi toivoa?

Jos mä ikinä olen oma idiootti itseni ja saan tuolle ihmiselle jotain paskaa aikaiseksi, niin potkaiskaa mua päähän. Lujaa.

Something or nothing

Ei näkynyt Jamesia viikonloppuna. Mutta muita näkyi sitten sen edestä.

Kuten ihan jotain randomeita halailukavereita baarissa. Liian vaeltelevaisia käsiä, nopeita esittelyjä ja silmäpeliä.

Tuttuja tosi paljon ja tutuntuttuja (eli uusia tuttuja) vielä enemmän.

Jasu, joka hillui mun seurassani alkuillan, mutta baarinvaihtokohdassa lähti muuhun porukkaan. Ja lähtiessään suuteli mua. Mä jäin jälleen kerran suudelman jälkeen tuijottamaan hölmistyneenä miehen perään.

Yksi vanha säätö, joka loukkaantui mulle verisesti, kun en ottanut sitä mukaani, vaan lähetin sen kotiin vaimonsa luokse.

Yksi kusipää, joka yrittää kostaa mulle sitä, että kerran annoin sille pakit. (Nyt se koittaa iskee aina jotain mun kaveriani, kun osutaan samaan paikkaan. Tällä kerralla lähetteli mun kauttani terveisiä MUN kavereilleni ja kehui MULLE, miten kaunis yksi mun mukana ollut kaveri sen mielestä oli. Viime kerralla kun sen kanssa olin samassa paikassa, oli ihan sama juttu, eri kaverista kyllä kyse. Älytöntä.)

Yksi uusi tuttavuus, joka halusi mut mukaansa ja soitti ja maksoi mun taksini sen luokse, koska olin jo ehtinyt kotiin siinä vaiheessa, kun se heräsi tilanteeseen. (Peruspano, ei mitään ihmeellistä. Ihan hyvä siis, mutta ei tehnyt maailmaa vavisuttavaa vaikutusta millään saralla. Mä hipsaisin kotiin aamutuimaan jatkamaan uniani. Näitä taas, joista toivon, ettei se tunne tarvetta soitella mun perääni.)

Niin ja se mun silmänruokani. Silmänruokaa vain tälläkin kerralla. Ja taas niitä liian pitkiä katseita. Ja flirttiä.

Mutta ei, ei Jamesia.

Cause I need more time

Viikonloppuna on yksi tapahtuma täällä meilläpäin ja suurella todennäköisyydellä törmään Jamesiin siellä. Oon siis lähdössä muutaman tyypin kanssa tuolta viime viikonloppuisista bileistä ja James on niiden kavereita.

Mielellänihän mä sitä näkisin. Lisäaikahan se oli, mitä me oltais tarvittu viimeksikin. Jospa nyt olisi siihen mahdollisuus.

Mutta en nyt ala liikoja intoilemaan ennen kuin jotain oikeesti tapahtuu.