Bored

Viikonloppuna tuli juotua enemmän kuin tarpeeksi, lähetettyä Mikke yksin kotiin nukkumaan ja sovittua SPn kanssa meidän kuvio kuntoon.

Joo. Olin vähän epämääräisen porukan kanssa iltaa viettämässä lauantaina. Mukana oli niin SP kuin Mikkekin. Miken kanssa mä siinä aika paljon juttelin ja se olisi mun kanssani halunnut lähteä yöksikin. Mä en jostain syystä kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut. En tiedä, mikä siihenkin on tullut. Kai se kaikki outo säätäminen sen kanssa alkaa jo tympästä, ei jaksa enää paljonkaan innostaa, vaikka meillä aina tosi kivaa onkin ollut. Olkoot nyt, en mä tällä hetkellä ainakaan jaksa Mikkejuttuja.

Ennen kuin Mikelle annoin pakit, SP ehti tulla ilmeisesti mustasukkaiseksi. Ainakin siihen tapaan meitä mulkoili ja varmisti, ettei jääty Miken kanssa kahdestaan. Yritti kääntää meidän keskustelun ja huomion aina johonkin muualle kuin toisiimme. Ei sen olisi tarvinnut nähdä vaivaa, en ollut Miken matkaan lähdössä.

Aika huvittavalta toi SPn toiminta vaikutti, sillä me oltiin siinä alkuillasta tosissaan ehditty puhua ja sopia tää meidän kuvio. Päätettiin siis, ettei tällä hetkellä ainakaan tehdä tästä tän ihmeellisempää. Jatketaan samalla tavalla kuin tähänkin asti ja pidetään hauskaa. Sopii mulle.

Joo. Sellaista.

Strange what desire will make foolish people do

Perjantai-ilta vei mut ja muutaman työkaverin mennessään muutamalle kaljalle kaupunkiin. Suunnitelmana ottaa oikeesti ne kaksi ja lähteä sitten kotiin. Ei siinä ihan niin käynytkään.

Oltiin ajoissa liikkeellä ja mentiin yhteen työpaikan lähellä olevaan kuppilaan. Ekat juomat oli puolivälissä, kun tiskille kävelee kukas muukaan kuin Mikke. Se huomasi meidät ja tuli moikkaamaan. Siihen se sitten jäi juttelemaan ja me pyydettiin se ja sen kaverit liittymään seuraan.

Ei mennyt kauaakaan kun se etsi mun käteni omaansa pöydän alla. Muiden lähtiessä hakeen uusia juomia, Mikke kumartui muhun päin ja kysyi, lähdettäisiinkö käymään Miken kämpillä. En mä mitään suostutteluja kaivannut, olisin itse ehdottanut samaa, jos Mikke ei olisi ehtinyt ensin. Päätettiin kuitenkin odottaa vielä vähän aikaa. Siinä seuraavien kaljojen aikana Miken ja mun kaverit kehitti yhdessä jatkosuunnitelman, että seuraavaksi suunnattaisiin johonkin, missä pääsisi tanssimaan. Mikke ei aikonut lähteä jatkamaan, lauantainen aamuvuoro kuulemma odotti. Se lähtötohina antoi meille hyvän tilaisuuden liueta paikalta.

Mikke tarjosi mulle kämpillään vielä yhden kaljan. Melkein puolet sain siitä juotua sivistyneesti, ennen kuin oli pakko luovuttaa ja siirtyä vähentämään Miken vaatteita. Se taisi olla kevättä, kun viimeksi nähtiin. Mutta ei sitä huomannut. Miken kanssa kaikki on niin vaivatonta, on ollut alusta asti. Voisi luulla, että me tehtäisiin tätä joka päivä.

Se on ihan mielettömän hyvä!

Mä en ollut aikeissakaan jäädä yöksi, ne Miken työt ja muutenkin. Siinä kun maattiin vierekkäin yrittämässä selvitä äskeisestä, mä sain tekstiviestin. SP. Oli vailla seuraa kaupunkiin. Hetken mietin, mitä vastaan. Kello ei ollut vielä paljoa ja vähän oli ehkä menofiiliskin. Ja kiinnosti se SPn näkeminenkin, enemmän kuin osasin odottaa. Toisaalta, vieressä makasi alaston Mikke, joka oli saanut mut kohtalaisen hyvin väsytettyä. No, en mä sinne Mikelle olisi kuitenkaan jäänyt ja kotiinkaan ei ollut kiire. Lupasin siis lähteä SPn seuraksi.

Mikke saattoi mut ovelle ja siinä sain vielä sellaisen suudelman, että sivustakatsoja olisi varmasti ajatellut, että Mikke ei voi kuvitella elävänsä yhtä ainoota minuuttia, jos mä olen poissa. Ei mikään ihme, että se sai aikanaan mun pääni niin sekaisin. Onneksi nyt oon oppinut varautumaan. Ovenraosta se vielä roikkui mun kädessäni kiinni, kunnes enää sormenpäät kosketti toisiaan, ihan elokuvatyyliin. Sitten mä hävisin portaisiin.

Ulos päästyäni mä kaivoin puhelimen esiin ja soitin SPlle. Me sovittiin baari, missä nähdään. Matkalla tajusin, että mä varmaan näytän ihan juuri siltä, että oon äsken saanut. Tukan harjaus oli ainoa, mihin siinä pystyin enää. Olihan sekin parempi kuin ei mitään.

Oli kiva nähdä SP kahdestaan. SPkin tuntui olevan tyytyväinen tilanteeseen. Niinpä me ei mentykään meidän vakiopaikkaan, vaan valittiin joku oudompi pikkubaari. Juteltiin ihan normaaleista kaverijutuista taas. Mä istuin SPn kainalossa ja se tottuneen oloisesti silitteli mun käsivarttani.

Väsymyshän jossain vaiheessa alkoi haitata. SP kysyi, lähdettäisiinkö yhdessä nukkumaan. Mä suostuin. (Vaikka vähän kyllä epäilytti vaihtaa näin lyhyen ajan sisällä sängystä toiseen.)

Aamulla heräsin SPn kainalosta taas oikein tyytyväisenä.

Coming up with reasons to be shy

Sain eilen "treffikutsun". Todellakin lainausmerkeissä. Ja arvatkaa keneltä.

Jasun kanssa juttelin eilen (tästä alkaa tulla vähintään jokatoinenpäiväinen tapa). Se kertoi tulevansa joskus ensi kuussa tännepäin joidenkin työkavereidensa kanssa johonkin työjuttuun ja oli ajatellut jäädä siitä parille vielä johonkin tänne. Kysyi mua lähteen mukaan. Siis sinne parille, ei työjuttuun. Lupasin pienellä varauksella (koska musta tuntuu, että oon mennyt lupaamaan jo jotain tolle päivälle. En vaan keksi millään, mitä se voisi olla!) ja meenkin varmasti jos pääsen.

Ihmettelen kyllä tota. Siis jos joltakulta jotain haluaa, niin aika uskaliasta jättää se monen viikon päähän. Välissähän ehtii tapahtua vaikka mitä! En mä tietenkään oo mikään paras esimerkki tästä asiasta puhumaan, pata kattilaa jne.

Jasu on aina ihan vakuuttunut, että mulla ei oo aikaa jutella sille ja mulla on jotain parempaa tekemistä ja se häiritsee pahasti. Vaikka joka kerta sanon, että ei todellakaan.

Jos voisin valita, niin olisin Jasuun ihan totaalisen rakastunut. Mutta miksi noita asioita ei voi itse päättää??

It's easier to live alone than fear the time it's over

Sitoutumisesta.

Mä oon diagnosoinut itselleni jonkinasteisen sitoutumiskammon. Exä varmisti sen, että vapaus päättää omista asioista ja elää elämää omalla tavallaan tuntuivat eron jälkeen paljon houkuttelevammilta vaihtoehdoilta kuin kenenkään kanssa elämien yhteensovittaminen tai minkäänlaisen satuttamismahdollisuuden antaminen kenellekään. Niinhän se varmaan useimmilla on heti eron jälkeen. Mäkin ajattelin, että se menee varmastikin ohi ennen pitkää. No, ei ole mennyt tässä muutaman kuukauden kuluessa ainakaan. Tai varmaankin tähän on vaan tottunut ja kaikki se muu tuntuu niin hankalalta ja älyttömältä. Miksi alkaisi mihinkään noin epävarmaan? (Enkä voi millään uskoa, että kirjoitan jotain tällaista! Vielä jokin aika sitten olisin väittänyt olevani viimeinen ihminen, joka ei uskoisi perhosiin ja ilotulituksiin ja siihen, että ne ovat aivan kaiken vaivan arvoisia.)

Ehkä kyse ei oo pelkästä sitoutumiskammostakaan. Ehkä enemmänkin kammosta päätyä "epäsopivan" ihmisen elämään. Jos vibat ei ole kohdallaan, ei siitä tulisi mitään. Kyllä mä siihen pystyisin, aikani. Mutta en loputtomasti. Ja siitä ei seuraisi mitään hyvää. Niiden harvinaisten vibojen vuoksi mä olisinkin valmis enempään. En kyllä tiedä, voihan siinä käydä niinkin että ne vibat on vaan alkuhuumaa ja haihtuu hetken kuluttua. Ja mitä sitten?

Niitä The Viboja on ollut Arskan, Jamesin ja Miken kanssa. Koonkin, joo, mutta eri tavalla. Muut on sitten olleet jotain muuta. Arska on noista se osuvin (mikä on ihan varmasti tullut selväksi :-D). Jos se kysyisi vaikka nyt saman tien, että mennäänkö naimisiin ja hankitaanko tusina lapsia, mä vastaisin kyllä. Tyhmää, sillä Arska ei tosiaan taida olla mikään hyvä idea, mutta se fiilis... Jamesin mä voisin deitata. Moneen kertaan. Ja katsoa sitten. Mikestä en enää tiedä, kai mä sen matkaan lähtisin, jos se kysyisi, mutta tuskin enää muuta.

Olisi niitä järkeviäkin vaihtoehtoja, kuten se Jasu. Mutta.

Ja sitten toi SP. Mitä mä sitä edes mietin? Sen kanssa vibat ei oo ihan sellaisia, kuin tässä tarkoitan. Mutta se onkin eri asia. Se kun on Kaveri. Äh. Eikä se ees oo järkevä vaihtoehto. Ei ainakaan juuri tällä hetkellä. Ehkä vielä joskus.

Mä taidan vaan kehittää ongelmia siellä, missä niitä ei oikeasti edes ole.

Words of wisdom, Like la la la la la

Perjantaina SP soitti mulle ja kyseli kaupunkiin. Olin muutenkin lähdössä niin sovittiin sitten, että tavataan baarissa. Siellähän se meitä odotteli, kun saavuttiin paikalle. Mä valtasin paikan sen vierestä sohvalta ja se kaappasi mut tottuneesti kainaloonsa. SPllä oli mukana joku kaveri toisesta kaupungista ja tää kaveri sitten tiedusteli, että oonko mä SPn tyttöystävä. En oo, mä vastasin.

Me käytiin pussailemassa nurkan takana tai tanssilattialla aina välillä. Ei taidettu olla kovin hyvää seuraa kenellekään muulle.. Ennen valomerkkiä SP kysyi, jos lähdettäisiin pois. Mentiin sitten SPn luokse harrastelemaan tuhmuuksia. Harmi, etten voinut jäädä yöksi, aamuiset velvollisuudet pakottivat lähtemään kotiin. SPn vieressä on aivan ihana nukkua. Ja mikäs sen parempi tapa on herätä kuin aamuseksi. Mutta kotiin kävi matka aamuyön tunteina.

Illalla joskus muuten SP palasi tohon sen kaverin kanssa käytyyn tyttöystäväkeskusteluun ja vihjaili siihen suuntaan, että olisi halunnut tietää mun ajatuksia kyseisestä mahdollisuudesta vähän tarkemmin. Mutta milläs mä niitä kerron, kun en itsekään tiedä? 

No sunnuntaina sitten vaihdoin pari viestiä facessa SPn kanssa. Ei viikonloppukuulumisia ihmeellisempää. Tylsää. Jos tota joku kummempi muka kiinnostaa, niin saa kyllä yrittää aika tavalla enemmän.

Pitäisiköhän sitä koittaa selvittää tota SPkuvioo vai antaa sen vaan valua eteenpäin (tai taaksepäin) omalla painollaan? Äääh, en tiedä. Ehkä mä kehitän Jotain Ihan Muuta.

Jasukin chattaili tänään ja vihjaili kovasti, että olisi viikonloppuna toivonut nähneensä mut. Miksei sitten ehdottanut? Turha se on näin jälkeenpäin mutista.

Angstaan nyt täällä mun elämääni kuuluvien miesten saamattomuudelle. (Ja samalla omallenikin. Olisin nimittäin halunnut itse törmäillä Jamesiin tai Arskaan, mutta mitä mä tein asian hyväksi? En sitten niin mitään. Turha se on näin jälkeenpäin mutista.)

Ainiin. Ja lisäangstia aiheuttaa se "kusipää" josta joskus kirjoitin. Viikonloppuna yhteisen tutun kautta selvisi, että toi sen mun kavereiden hehkutus olikin tarkoitettu muhun kohdistetuksi iskutaktiikaksi. Eipä ihan osunut kohdalleen, en sitä todellakaan tuolla tavalla ottanut. Oliko tässä nyt vika mun käsityskyvyssäni vai jossain muussa? Huoh. Miksi asioista pitää tehdä vaikeita? Mihin on kadonnut se perinteinen "Näytät hyvältä tänään" tai "Voisin ostaa sulle juoman" tai vaikka ihan se mun suosima suora lähestymistapa?? Miksei voi vaan kertoa, jos joku kiinnostaa?

Somethin' strange in your neighborhood

Tää koko SPkuvio on aika erikoinen. Jopa munkin "peruskuvioihin" verrattuna. Mukana on niin hillitön määrä muuttujia, että ei tästä voisi tulla mitään muuta kuin soppa. Onneksi me molemmat näytetään olevan tosi hyviä esittään, että mitään ei koskaan ole tapahtunut.

Eilen mentiin kavereiden kanssa puistoon, heitettiin frisbeetä ja syötiin jätskiä. SP oli myös mukana matkassa, tottakai. Ja me oltiin ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin, tottakai. Ei sanaakaan vaihdettu viikonlopusta. Ei edes yhtä merkitsevää katsetta, normaaleja kaverijuttuja vaan. Vähän olisi kyllä tehnyt mieli jäädä juttelemaan SPlle kahdestaan, mutta mä olin toisen kaverin kyydillä ja kun se lähti, mun piti lähteä mukaan.

En mä edes tiedä, mitä haluan sen suhteen. Vai haluanko yhtään mitään. Noi muuttujat, mistä sanoin... Taisin jo aiemmin kirjoittaa, että SPssä on juttuja, mitkä ärsyttää (mutta niin on kaikissa ihmisissä) ja sen luotettavuus on vähän kysymysmerkki (mun syytänihän se on, mutta silti. Jos mun kanssa voi säätää, miksi ei voisi muiden?). Me ollaan kavereita, se tottakai jarruttaa varmasti molempia. Mitä tapahtuu meidän kaverisuhteelle jos jotain muitakin tunteita tulee kuvioon mukaan? Meillä on tosi paljon yhteisiä kavereita, ollaan vuosia oltu samassa porukassa. Mitä sille kaikelle tapahtuu? Entä kaikki ne meidän kavereista, joiden mielestä tää ei olisi yhtään hyvä asia? (On niitäkin, jotka ovat sitä mieltä, että me oltaisiin mahtava pari. Oon vuosien varrella kuullut sen monta kertaa ja viimeisen kahden viikon aikanakin kolmelta eri ihmiseltä.) Ja se sen exä. Musta tuntuu, mä tiedän, että niiden juttu on pahasti kesken. Enkä mä jaksa mitään sellaista enää kenenkään kanssa.

Seuraava alkoholia sisältävä reissu ja tiedän, mihin päädytään, jos ei jotain kummallista tapahdu. Mutta tää kaikki muu aika, en mä tiedä mitä sanoa.

Jasunkin kanssa juttelin eilen, muutama päivä taukoa jo olikin. Kuulumisia se kyseli, ei kummempaa. Tuun  sen kanssa juttelusta aina kovin hyvälle mielelle. Se ei vaadi tai odota multa mitään, mikä on ihanaa. Ja harvinaista.

I said hey, what's goin' on

Viikonlopun raportti olisi varmaan tarpeen. Olin siis mennyt lupaamaan SP:lle viime viikonloppuna, että tänä viikonloppuna voitaisiin koittaa, mitä tapahtuu, kun meidät suljetaan samaan tilaan ilman häiriötekijöitä. Vaikka vähän aluksi epäilin, kyllä tuo laittoi mut lunastaan lupaukseni.

Juttu meni niin, että perjantaina oltiin yhteisen kaverin luona bileissä. Illan mittaan SP oli mulle äärettömän herttainen, puhui nättejä, tarjosi juomia jne. Pullojen tyhjentyessä kädet muuttuivat vähän vaeltelevammiksi ja jutut vihjailevammiksi. Mä en oikein tiennyt, mitä ajattelin koko asiasta.

Jossain vaiheessa aamuyön tunteina SP kysyi multa, jos lähdettäisiin ulos kävelylle. Mä lupasin. Niin me sitten käveltiin lähipuistoon. SP kietoi kätensä mun vyötärölle ja mä nojasin sen olkapäähän. Aikamme siellä käveltyämme me pysähdyttiin puun juurelle pussailemaan.

Aika kauan me siellä taidettiin viipyä. Lopulta uni alkoi painaa ja SP totesi vievänsä mut nukkumaan. Me palattiin takaisin bileisiin. Nukkumassahan siellä suurin osa jo oli. Me löydettiin vapaa paikka ja SP kömpi mun viereeni sen enempää kyselemättä. Mä painauduin sen viereen ja olin oikein tyytyväinen.

Kädethän siinä alkoi tietenkin vaellella. Mä yritin kuiskia hätäisesti järkee SP:lle, me kun ei oltu siinä huoneessa ihan kahdestaan. Ei, järkipuhe ei auttanut, enkä mä siihen pitkään pystynytkään.

Seuraavan päivän se oli mulle taas maailman herttaisin ja se tuli mun luokseni yöksi. Oltiin molemmat niin väsyneitä, että mistään muusta kuin nukkumisesta ei edes ollut puhetta. SP antoi suukon mun niskaan ja silitti mun tukkaani, kunnes nukahdin. Aamulla mä heräsin sen sylistä.

Se jäi vielä toiseksikin yöksi. Päivä hengailtiin ulkona ja nähtiin kavereita. Illalla se halusi viedä mut taas kävelylle ja niin me sitten käveltiin käsi kädessä puistoon ja makoiltiin siellä nurmikolla tuijottamassa taivasta ja puhumassa siitä, kun oltiin lapsia. Aamuyöllä se toi mut kotiin ja jäi viereen nukkumaan. Nyt ei ollut vaaraa yleisöstä tai mistään muustakaan, vaikka väsymys kyllä vähän painoi. Aamulla vielä herätessä sama setti ja sitten mä lähdin "pirteenä" töihin.

Kyllä nyt väsyttää.

It was too good to be true

Eilen kaupungilla vastaan tuli Arska kera jonkun tytön. Auts.



(Ei ne erityisen läheisiltä näyttäneet. Ainakaan juuri sillä hetkellä. Niinkuin ei mekään koskaan.)

A different dimension

Tuleepa nyt tiuhaan kirjoitettua, mutta menköön.

Vapaapäivää olisi lupailtu huomiselle ja niinpä me kaverin kanssa ollaan hetkisen kuluttua lähdössä viihtymään pikkulauantaiseen yöhön. Apua. Huvitus on ehkä hitusen alakanttiin, mutta seura on kyllä mitä parhainta, eli ehkä se tästä vielä paranee. Pitäisi kuulemma ottaa projektiksi seuran etsiminen, mutta itse oon niin jumiutunut Arskafiilistelyyn, että ei ainakaan nyt huvita edes ketään muuta katsella.

Mutta se, mistä mun oli tarkoitus kertoa, oli jälleen toi SP. Se soitti mut tänään seurakseen lenkille. Menin tietty, ihan niinkuin normaalistikin. Mietin kyllä, että onkohan sillä viikonlopusta jotain sanottavaa, mutta en oikein uskonut, että olisi. Tunti me siinä hölkkäiltiin ympäri pururataa mutta siitä meidän viikonloppusäädöstä ei puhuttu sanallakaan. Viikonlopusta yleensä kyllä, se kertoi mitä oli tehnyt loppuviikonlopun ja mainitsi jotain exästäänkin. Mä kerroin sille tavanneeni Arskan. Loppuviikon suunnitelmat, työkuviot ja muutkin kuulumiset tuli käytyä läpi. Mutta ei sanaakaan säätelyistä tai siitä lupauksesta. Sillä tavallahan se aina meillä menee. Viikonloppu- ja viikkomaailma sijaitsevat eri ulottuvuuksissa.

Mutta ei se mitään, ei todellakaan. Tää on vaan aika outoa, mutta johan me ollaan totuttu.

Mut sun lähelläs mieli peilityyni on

Treffasin sen Arskan (kavereineen, taas!) tänään. Mä sille lähetin viestin ja kyselin, mitä se tekee. Kertoi menevänsä sinne tapahtumaan ja kun se ei tuntunut tajuavan kutsua mua, sanoin että oon aikeissa kanssa lähteä, törmäillään siellä sitten. Ja törmättiinhän me.

Mä vaan jauhan siitä, miten ihanaa sen seurassa on. Tuskin kukaan jaksaa lukea, mutta skipatkaa ihan hyvällä omallatunnolla.

Ihan samalla kaavalla mentiin kuin aiemminkin. Ihan yhtä ihanaa olla siinä Arskan lähellä juttelemassa kaikista maailman asioista, nauramassa ihan tyhmille jutuille, makoilemassa tuijotellen pilviä, katselemassa toisiamme silmiin, punastelemassa kun se ihan yllättäen heittää jonkun kohteliaisuuden johon en ole yhtään osannut varautua.  Se näkee mut ihan eri tavalla, kuin kukaan muu, arvostaa asioita, joita kukaan muu ei ole ikinä ennen mussa arvostanut. Se oli ostanut mulle jäätelön ja toi sen tullessaan, koska ajatteli mun tykkäävän siitä (tykkäsin!). Ja oli taas niin ilahtuneen näköinen, kun tuli mua halaamaan tervehdykseksi. Mä vaan voin olla sen kanssa, ihan rauhassa ja ihan oma itseni. Oon ihan ihmeissäni, kun se sanoo jotain, mitä oon juuri ajatellut, mutten oo osannut pukea sanoiksi.

Mutta ei taaskaan mitään ton suorempaa tai suurempaa lähestymisyritystä.

Ja mä tykkään siitä koko porukasta. Ne on aivan eri maailmasta kuin mun perus kaverijoukkoni, on ihanan virkistävää tavata ihmisiä, joiden ajattelutapa on jotain niin erilaista kuin mihin olen tottunut. Älkää käsittäkö väärin, rakastan mun kavereitani enkä niitä vaihtaisi pois. Mulla on ihania kavereita ja monet on todella erilaisia keskenään ja se on vaan hyvä asia. Arska & co on kuitenkin jotain muuta kuin kukaan meidän normaalijoukkiosta. Ja vaihtelu avaa silmiä ja avartaa omaakin ajattelua. Ne asiat, joista tossa porukassa jutellaan, on jotain ihan muuta kuin meidän porukan normaalijutut. Ja ne on ottaneet mut aivan ihanasti mukaan.

Musta itseasiassa tuntuu, että yksi noista Arskan kavereista tajuaa Arskaa paljon paremmin, miten kiinnostunut mä siitä olen. Se katselee meidän silmiintuijottelua tai tervehtimishalauksia aina tietynlainen hymy huulillaan. Voisi nyt vähän tuuppaista sitä Arskaa tekeen asioille jotain. Mä oon nyt niin paljon tyrkyttänyt itseäni Arskan seuraan ja vihjaillut ja sanonut suoraan, että tää varmaan jo nyt vaikuttaa epätoivoiselta stalkkaukselta. Jospa sekin välillä jotain!

Me tarvittaisiin kyllä kunnolla aikaa kahdestaan, ilman että pitää miettiä muita seuralaisia tai kellon etenemistä. En tiedä, muuttaisiko se tätä kaverimeininkiä mihinkään, mutta olisi se silti ihanaa.

Joo tiedän, kuulostan säälittävältä ja epätoivoiselta. Ja sekopäiseltä.

Tää täytyy säätää

Niin se säätöpallo, mistä lupasin kertoa.

Se on sellainen tapaus, jonka kanssa mulla on ollut jotain outoo säätöö jo pitkään. Oudompaa kuin muiden, mikä on jo aika paljon! Ei olla koskaan pantu, mutta kaikenlaista muuta kyllä. Ja ollaan välillä mietitty, olisiko meistä pariksi. Mutta aina ollaan jostain syystä päädytty siihen, että ei. Joko jompi kumpi on ollut varattu tai liian tyytyväinen sinkkuelämäänsä. Ja mua ärsyttää siinä tietyt piirteet, enkä tiedä, onko sillä minkäänlaisia oikeita tunteita mua kohtaan satunnaisten säätöfiilisten lisäksi. Kännissä säädetään, selvinpäin ollaan kavereita. Siis joo, oikeesti kavereita. Sekin tästä tekee vähän outoa. Nähdään kohtalaisen usein ja selvinpäin ollaan ihan normaaliväleissä. Lisäksi tiedän siitä ihan liikaa, jotta ajattelisin sen olevan maailman mahtavinta poikaystävämateriaalia. Aika paljon siitäkin tosin on mun syytäni. Mutta kuitenkin.

Viikonloppuna sitten mentiin taas säätöjuttuihin. Se olisi kovasti halunnut viedä mut yöksi, mutta en lähtenyt. Sillä on exänsä kanssa asiat tosi kesken ja sinä iltana se oli taas siihen törmännyt ja ne oli riidelleet. Aattelin, ettei SP:n motiivit olleet välttämättä ne parhaat ja että olisi parasta antaa sen selvittää päätään, ennenkuin otettaisiin se seuraava askel. Olisi ollut siis ensimmäinen laatuaan.

Juttu jatkui niin, että se lähti kotiin varastettuaan multa lupauksen, että ensi viikonloppuna ilman entisiä häiriötekijöitä mä olisin sen. Missähän mielentilassa mä sen menin lupaamaan, eihän viikonlopusta vielä tiedä mitään. Näkee sitten miten käy ton lupauksen. Ja haluaakohan SP sitä edes koittaa lunastaa.

Soitti se mulle sitten tänään. Puhuttiin vaan ihan niistä normaaleista kaverijutuista, mistä aina muutenkin.

Yeah, something about, baby, you and I

Takana mielettömän ihanat muutama tunti kera Arskan & Arskan kavereiden. Ooooooooh! Jos mä joskus sanoin, että unohdan ja annan olla Arskan suhteen, niin en enää. En todellakaan enää.

Meidän viestittelyt päätyi siis siihen, että kaverini kanssa terassilla hengailtuani lähdin toiselle terassille tapaamaan Arskaa, joka siellä oli omien kavereidensa kanssa. Sain sen jopa kutsumaan mut, mikä tuntui kyllä olevan aikamoisen työn takana. Sain vihjailla ja sanoa suoraan, että tuuuuuuuun, jos vaan pyydät! Ja siltikin se oli vaikeeta. No okei, kyllä sekin mulle vihjaili, että mun pitäisi pyytää sitä, mutta ei sen niin kuulu mennä! Ja eihän tästä mitään tuu, kun kumpikaan ei tee mitään muuta kuin vihjailee. Mutta nähtiin me kuitenkin. Ja kun mä kävelin siihen niiden pöytään, Arska tervehti mua niin iloisesti, että näytti kuin se ei voisi mistään olla onnellisempi kuin siitä, että saavuin paikalle.

Siksipä en ymmärrä tota kaiken muun aikaista nihkeilyä. Silloin kun me ollaan yhdessä, kaikki on ihan kohdallaan. Maailma on ihan sillä tavalla, kuin sen pitäisikin olla. Mikään ei oo hetkeekään vaikeeta tai väkinäistä, mitään ei tarvitse esittää. Me puhuttiin taukoamatta ja mä en lopettanut hymyilemistä koko sinä aikana, kun se oli mun lähelläni. Huomasin hymyilleeni tuntikausia vasta siinä vaiheessa, kun pääsin kotiin ja poskia särki niin, että ajatuskin hymyilystä sattui.

Mutta oltiinpa me taas tosi kiltisti. Halattiin kun nähtiin ja kun mä lähdin kotiin. Siinä se. Mä luulen, että jos olisin kysynyt, se olisi tullut mun kanssani kotiin. Mutta en mä kysynyt. En oikein tiedä, miksi. Osittain ehkä siksi, että tää on mulle muita niin paljon isompi juttu, että en halua pilata tätä alkuunsa millään sellaisella. Kännipanolla, joka seuraavana aamuna mietityttää. Osittain sen takia, että jos mä oon jo nyt näin rakastunut, mitä mä olisin sen jälkeen? Osittain siksi, kun en vieläkään ole varma, missä mielessä se on musta kiinnostunut. En ole kyllä kenenkään kohdalla näin paljoa arponut tätäkään asiaa, yleensä tää on se ainoa osuus, joka sujuu helposti. Eipä ole nyt. Niinkuin oon sanonut, Arska on jotain ihan muuta kuin kukaan muu koskaan.

Mun lähtiessä Arska sanoi, että ota ihmeessä yhteyttä, jos haluat nähdä taas. Me oltiin puhuttu illalla yhdestä viikolla olevasta tapahtumasta, johon Arska on menossa. Sanoin sitten, että ehkäpä siellä nähdään. Joo, sanoi Arska. Ehkä me sitten nähdään silloin, jos sinne lähden.

Voihan apua.

Surprise

Onnistuinpa yllättymään. Sain tekstiviestin ja kuvittelin sen olevan yhdeltä eiliseltä säädöltä, joka oli luvannut viestitellä tänään. Avasin viestin mutta jatkoin tekemisiäni ja meni hetki, ennenkuin muistin sen viestin lukea. Luin viestin ennen lähettäjän nimeä. Sen sisältö vaikutti vähän kummalliselta ja luin sen pariin kertaan ennen kuin tajusin tarkistaa, keneltä se on. No eihän se siltä säädöltä ollut, vaan Arskalta.

Arska kysyi, mitä oon tänään tekemässä. Mulla ei oo mitään lukkoonlyötyjä suunnitelmia ja vastasin sitten niin. Vähän odotin kyllä, että se kysyisi jos nähtäisiin, mutta ei. Ite oli kavereiden kanssa liikkeellä ja sen pidemmälle ei tiennyt. Jätti kaiken ihan auki, katsotaan mitä tapahtuu -meiningillä. Katsotaan sitten. (Mitä hittoo sitten edes kyseli, jos ei tarkoittanut, että olisin liittynyt seuraan??)

Olishan sitä kiva nähdä. Hassua vaan, siitä on joku pari viikkoa kun päätin luovuttaa koko tyypin suhteen niin nyt se sitten otti muhun yhteyttä. Pitäisi varmaan luovuttaa kaikkien muidenkin suhteen, niin ehkä jotain alkaisi pikkuhiljaa tapahtua :-D

Tosta eilisestä säädöstä kirjoitan paremmin sitten myöhemmin, nyt katoan kaverin kanssa terassille!

Work hard, Break easy

Tää viikko töissä on ollut tavallista, hmm, visuaalisesti miellyttävämpi. Maanantaiaamuna yllätyin suuresti, kun työtehtävälistassa mun nimeni viereen oli kirjoitettu Ryan (no ei sentään Ryan, vaan sen oikee nimi tietty). Se oli siirretty toisesta vuorosta ja laitettu täksi viikoksi mun työparikseni. Arvatkaa vaan harmittiko? No ei.

Maanantaina mä koitin sille jutella siinä töiden lomassa, mutta ei siitä saanut mitään irti! Jotain lyhyitä vastauksia ja ainoastaan työasioista. Mä luovutin ennen pitkää ja tyydyin vaan tuijottamaan sitä aina kun sen silmä vältti. On se aika syötävä. Tajusin siinä tuijotellessani, että sillä on oudon pienet kädet! Aloinkin sitten miettiä sitä, mitä sanotaan pienistä käsistä (tai jaloista tai nenästä tai...) ja muista ulokkeista. Pitääköhän se paikkaansa? Piti oikein muistella aiempien säätöjen käsien kokoja, mutta enhän mä sellaiseen oo kiinnittänyt niin tarkasti huomioo! (Jamesilla on isot kädet, pitkät sormet. Hmm. Hmmmmmmm. Mmmmm.) Pitää alkaa tehdä vertailevaa tutkimusta.

Tänään sitten kahden päivän hiljaisuuden jälkeen se alkoi jopa puhua mulle. Valitin jotain töistä ja sain sen hymyilemään. Mulla olikin ollut siis ihan selvästi vaan väärät puheenaiheet! Sen jälkeen smalltalkki oli helpompaa. Kunhan muistin aina silloin tällöin nurista jostakin työhön liittyvästä.

Eipä siitä näillä meriiteillä muuksi mulle ole kuin silmänruuaksi. Mutta pitää jatkaa nurisemista, se hymy tekee siitä vieläkin hotimman!

And all that you wanted, Was a good man

Toi Jasu Jasuinen on nyt aiheuttanut mulle päänvaivaa. Ollaan juteltu viikonlopun jälkeen joka päivä. Nyt ei enää tarvi arvailla vaan tiedän, että se on kiinnostunut. Se on tosi hyvä mies. Enemmän kuin hyvä. Sen lähestymistapa on ollut jotain erilaista kuin mihin oon tottunut. Se tosissaan juttelee, ja juttelee ihan normaaleista asioista. Kysyy kuulumisia, mun töistä, suunnitelmista, fiiliksistä. Tutustuu. Se lohduttaa ja pitää huolta, kun joku asia on ongelma. Se saa mut nauramaan. Se ei ahdista. Se sanoo, että olisi kiva nähdä mua joskus, mutta sanoo sen sillä tavalla, ettei musta tunnu, että mun pitäisi heti olla ryntäämässä sinne ja tietää, mitä haluan. Se ei oo kertaakaan sanonut mitään seksisävytteistä (joka olisi siis se mulle tutumpi reitti). Juttelee vaan sellaisia, että mulle jää olo, että se tosissaan tykkää jutella mun kanssani. Sen kanssa on kiva ja helppo jutella. Ei tarvitse miettiä vaikutuksen tekemistä tai sitä, ymmärtääkö se jotakin väärin tai loukkaantuuko jostain heitosta.

Mutta mitä minä? Mä oon niin vaikee. Mä tarvitsen sitä, että joku vie kerta heitolla jalat alta. Mä aina kiinnostun niistä vaikeista ja ongelmaisista. Varmaan siksi, kun oon itekin tällainen vaikee ja ongelmainen.

Mutta Jasua mä en todella halua loukata tai satuttaa. En halua testata sitä hetkee ja sitten juosta karkuun. En halua antaa sen ymmärtää ja sitten muuttaa mieltäni. En haluaisi myöskään loukata sitä antamalla pakkeja, jos se joskus jotakin ehdottaa. Mutta mitä mun sitten pitäisi tehdä?

Oon ehkä maininnut erään exäni joskus. Tää tapaus oli siis samaa luokkaa: älyttömän hyvä mies. Mutta mitä pidempään oltiin yhdessä, sitä enemmän musta tuntui, kuin olisin ollut häkissä. Ja mitä enemmän ahdistuin, sitä enemmän halusin pois. Eikä toisessa ollut todellakaan mitään syytä tai vikaa tälle. Mä en vaan osannut olla siinä. Mä oon kamala ja alan sekoileen, jos saan siihen mahdollisuuden. Jos mä otan ohjat käsiini, niin siinä jää jalkoihin, jos ei pidä puoliaan. Mä tarvitsen jonkin verran sitä liekaa ja piiskaa, että tajuan paikkani.

Jasun kanssa mä oon varovainen, koska en en en en voi millään sitäkin loukata. Mutta en tiedä, mitä teen. Tai edes mitä haluan. Mitä jos se menisi niinkuin luulen ja mä olisin sille täysin paska ennen pitkää? Mutta mitä jos se onkin se kaikki, mitä ikinä voi toivoa?

Jos mä ikinä olen oma idiootti itseni ja saan tuolle ihmiselle jotain paskaa aikaiseksi, niin potkaiskaa mua päähän. Lujaa.

Something or nothing

Ei näkynyt Jamesia viikonloppuna. Mutta muita näkyi sitten sen edestä.

Kuten ihan jotain randomeita halailukavereita baarissa. Liian vaeltelevaisia käsiä, nopeita esittelyjä ja silmäpeliä.

Tuttuja tosi paljon ja tutuntuttuja (eli uusia tuttuja) vielä enemmän.

Jasu, joka hillui mun seurassani alkuillan, mutta baarinvaihtokohdassa lähti muuhun porukkaan. Ja lähtiessään suuteli mua. Mä jäin jälleen kerran suudelman jälkeen tuijottamaan hölmistyneenä miehen perään.

Yksi vanha säätö, joka loukkaantui mulle verisesti, kun en ottanut sitä mukaani, vaan lähetin sen kotiin vaimonsa luokse.

Yksi kusipää, joka yrittää kostaa mulle sitä, että kerran annoin sille pakit. (Nyt se koittaa iskee aina jotain mun kaveriani, kun osutaan samaan paikkaan. Tällä kerralla lähetteli mun kauttani terveisiä MUN kavereilleni ja kehui MULLE, miten kaunis yksi mun mukana ollut kaveri sen mielestä oli. Viime kerralla kun sen kanssa olin samassa paikassa, oli ihan sama juttu, eri kaverista kyllä kyse. Älytöntä.)

Yksi uusi tuttavuus, joka halusi mut mukaansa ja soitti ja maksoi mun taksini sen luokse, koska olin jo ehtinyt kotiin siinä vaiheessa, kun se heräsi tilanteeseen. (Peruspano, ei mitään ihmeellistä. Ihan hyvä siis, mutta ei tehnyt maailmaa vavisuttavaa vaikutusta millään saralla. Mä hipsaisin kotiin aamutuimaan jatkamaan uniani. Näitä taas, joista toivon, ettei se tunne tarvetta soitella mun perääni.)

Niin ja se mun silmänruokani. Silmänruokaa vain tälläkin kerralla. Ja taas niitä liian pitkiä katseita. Ja flirttiä.

Mutta ei, ei Jamesia.

Cause I need more time

Viikonloppuna on yksi tapahtuma täällä meilläpäin ja suurella todennäköisyydellä törmään Jamesiin siellä. Oon siis lähdössä muutaman tyypin kanssa tuolta viime viikonloppuisista bileistä ja James on niiden kavereita.

Mielellänihän mä sitä näkisin. Lisäaikahan se oli, mitä me oltais tarvittu viimeksikin. Jospa nyt olisi siihen mahdollisuus.

Mutta en nyt ala liikoja intoilemaan ennen kuin jotain oikeesti tapahtuu.

Come on and stir it up

Viikonloppuna oli taas yhdellä tutulla bileet. En tuntenut juhlista montaakaan. Suuri osa oli kyllä ulkonäöltä tuttuja, mutta ei muuten. Mun huomioni kiinnittyi heti alkuillasta yhteen mieheen, Jamesiin. Se oli mulle ihan uusi tuttavuus. Se näytti niin hyvältä siinä istuessaan rappusilla tupakalla. Mä jättäydyin siihen porukkaan juttelemaan. James kuitenkin keskittyi enimmäkseen omiin kavereihinsa, enkä mä paljoakaan päässyt sen kanssa suoraan vaihtaan ajatuksia.

Myöhemmin me kuitenkin päädyttiin jälleen samaan porukkaan, se istui mun viereeni sohvalle, eikä mua tietenkään haitannut hiukkaakaan. Nyt me jopa juteltiin toisillemme. James näytti siltä, että se huomasi mun olemassaoloni ensimmäistä kertaa koko iltana (ja niin se varmaan tekikin). Eihän me mitään syvällistä juteltu, jotain yleistä vaan. Mutta siinä ajan kuluessa James välillä nojasi mua kohti, nosti käsivartensa sohvan selkänojalle mun taakseni tai kosketti ohimennen sanoessaan mulle jotain. Mä tietenkin tein sitten samaa takaisin.

Meidän jutun sotki aika. Yhtäkkiä Jamesin kaverit oli lähdössä ja Jamesin piti mennä mukaan. Ne oli jatkamassa bileitä seuraavaan päivään jossain muussa porukassa ja sitten olikin jo kiire eteenpäin. Mä olin tietty ihan pettynyt. Ei voi noin vaan kesken kaiken kadota, kun asiat on vasta alussa! Taksi odotti niitä pihalla ja mä menin myös ulos sanoon tyypeille heipat. Rappusilla James kaappasi mut syliinsä ja suuteli. Sitten se olikin jo taksissa ja matkalla eteenpäin ja mä löysin itseni siitä rappusilta tuijottamassa hölmistyneenä sen perään.

Palasin sisälle ja mua oli vastassa yksi kaveri virnistellen mulle. Eikä se suostunut kertoon, mikä oli niin kovin hauskaa. Sanoi vaan, että taisin tykätä Jamesista. Tykkäsinhän mä.

Sen aihe virnistelylle kuitenkin selvisi seuraavana päivänä. Olin kotona katselemassa leffaa, kun sain tekstiviestin. Jamesilta. Kaveri oli kuulemma antanut mun puhelinnumeroni ja sanonut Jamesille, että mä oon kiinnostunut siitä. Tottahan se on, mutta meni kyllä hetki, ennen kuin lopetin kiukuttelun siitä, että kaveri oli toiminut mun selkäni takana ja tajusin, että täähän on hyvä juttu! No mutta niillä tosissaan oli toinen bilepäivä menossa, eli ei se todellakaan ollut selvinpäin. Muutama viesti vaihdettiin siinä kyllä. Mahtaiskohan sama onnistua ilman rohkaisua?

Hmm, hmmmm. Lisää aineksia tähän soppaan.

I'm done

Taidan nyt tosissaan luovuttaa sen Arskan suhteen. Olkoot.

Päätin koittaa vähän selvittää juttuja. Lähetin sille viestin. Joo, kyllä se vastasi. Pari viestiä toisillemme lähetettiin. Mutta ei mitään ihmeellistä. Kuulumisten vaihtoa. Ja sitten ei enää mitään. En edes päässyt siihen selvittämisvaiheeseen.

Olkoot. Harmi kyllä. Mutta en mä enää jaksa. Se varmasti tietää, mitä mä siitä aattelen, mistä mut löytää ja miten muhun saa yhteyttä. Tehkööt asioille sitten mitä haluaa.

(Kamala kiukuttelupostaus :-D Sorry.)

Did it really happen, or was it in my head?

Kun menin valittamaan hiljaisesta kesästä... Nyt on vajetta kurottu vähän umpeen. Jos jotain tehdään, tehdään se kunnolla, eikö?

Oon yrittänyt kirjoittaa viikonloppukuulumisia jo monta kertaa, mutta en ole vielä kertaakaan päässyt edes alkuun. En lupaa nytkään mitään yksityiskohtaista tarinaa tapahtumista, mutta pitää mun jotain kertoa. Tää on nyt just teemaan sopivaa, once in a lifetime, kaikkee pitää kokeilla. Olikohan se edes totta, vai näinkö vaan unta?

Lähdin perjantaina muutaman tutun kanssa kaupungille. Ei ollut mulle ihan tyypillinen baari-ilta, vaihdeltiin paikkoja aika tiuhaan ja käytiin baareissa, joissa en oo koskaan ennen käynyt. Mukana ollut porukkakaan ei ollut ihan tyypillisintä viikonloppuseuraa, vaan pääasiassa vähän kaukaisempia tuttavuuksia. Mä vietin iltani suurimmaksi osaksi yhden kaverin vuosien takaa kanssa. Meillä on ennenkin ollut jonkinlaista flirttiä menossa ja tää ilta ei ollut poikkeus. Aiemmat jutut tän kaverin kanssa on kuitenkin olleet jonkin verran huumorimielellä ja ajattelin tänkin jatkuvan samalla tavalla.

Ilta oli jo viimeinen baari-vaiheessa. Olin matkalla tiskille, kun tää kaveri otti mun kiinni, käänsi kohti itseään ja suuteli. Mä yllätyin ja aika nopeesti vetäydyin kauemmas. Kuittasin koko suudelman jollain muka-hauskalla heitolla ja kaverikin vaan naurahti. Me jatkettiin yhdessä sinne tiskille tilaan juomia. Siinä jonossa meidän seuraan liittyi yksi toinen mies meidän porukasta. Vanha tuttu, kuten tää toinenkin. Kummankaan kanssa en oo ollut kuitenkaan pitkään aikaan kovin läheisesti tekemisissä. Tän toisen kanssa mulla on jonkinlaista historiaa. Joskus aikoja sitten ollaan päädytty pari kertaa viettään yhteistä yötä, mutta siitä on tosissaan jo vuosia. Teiniaikoja. Aina oon ajatellut, että kyllä mä tilaisuuden tullen sen mukaan vieläkin lähtisin, mutta niitä tilaisuuksia ei oo erilaisista syistä johtuen ollut.

Siinä jonotellessa nää miehet alkoivat sitten vitsailla, että veisivät mut yhdessä kotiin. Mä vitsailin takaisin ja nauroin niiden suunnitelmille siitä, miten mut jaettais. Saatiin lopulta juomat ja palattiin pöytään muiden seuraan.

Jonkin ajan kuluttua me jäätiin siihen pöytään kolmistaan muiden lähtiessä hakeen juotavia, vessaan, tanssimaan tai minne lie. Tää eka kaveri käytti tilaisuuden heti hyväksi ja suuteli mua uudelleen. Tällä kerralla mä suutelin takaisin. Ajattelin jo tietäväni, mihin ja kenen kanssa mun iltani tulisi päättymään, mutta hetken kuluttua mä tunsin toisen kaverin käden mun reidelläni.

Voin kertoa, että yllätyin.

Kaverukset tiedustelivat, että miten olisi. Mä en todellakaan kovin helposti jää sanattomaksi tai edes tarpeeksi harkitse mitään miesjuttuja, mutta nyt kyllä pääsin yllättymään niin pahasti, että en hetkeen tiennyt, miten suhtautua.

Mutta jos tällaista tilaisuutta tarjotaan, niin eihän siihen voi vastata kuin yhdellä tavalla! Vai?

Loppuilta oli... mahtava.

Toinen saattoi mua vähän matkaa kotiin ja kyllä kumpaakin huvitti tapahtunut.

Siis enhän mä osaa ees mitään kertoo! Anteeksi tällainen tynkätarina :-D Mutta en mä tiedä, mitä sanoa!

Mitähän seuraavaksi? Apua...

What I, what I want

Järkytyin kun tajusin tässä, että tota perjantaista edeltävästä kerrasta, kun oon harrastanut seksiä, on jo ikuisuus! Ihan. Järjettömän. Kauan. Miten tässä on näin päässyt käymään? Onko se edes mahdollista, nyt on kesä ja kaikkea!

No, ensinnäkin, niinkuin oon ehkä muutaman kerran maininnut, töissä on ollut erityisen kiirettä koko kesän ja se on rajoittanut aikaa ja jaksamista. On ollut joitakin viikonloppuvuoroja ja osa illoista on venähtänyt töissä pitkäksi. Osan vapaailloista oon viettänyt kavereiden luona tai mulla on ollut kavereita kylässä, joskus oon yksinkertaisesti vaan ollut kotona ja nukkunut.

Toinen syy on sitten noi kaksi miestä, jotka on vallanneet mun ajatukset vuoron perään. Arska ja Koo. Enhän mä oo muihin juurikaan edes kiinnittänyt huomiota. (No, en kai nytkään niin.)

En kyllä ymmärrä, miten en oo edes tajunnut. Nyt kyllä tajuan. Ei perjantaista oo montaa päivää, mutta silti jo ihan liian kauan!

You are my weakness and you get me every time

Kuinkas sitten kävikään. Bad, bad me.

Törmättiin sen Koon kanssa baarissa perjantaina enemmän tai vähemmän sattumalta. Toi meidän taannoinen keskustelu tuntui muuttaneen jotakin. Tunnelma oli vapautuneempi kuin ennen. Nyt ei kummankaan tarvinnut miettiä, millaisia odotuksia ja suunnitelmia toisella on. Ne oli selvitetty jo viime kerralla.

Meillä oli tosi hauska ilta. Juteltiin samaan tapaan kuin ennen tätä kaikkea asiat hankalaksi muuttanutta touhua. Naurettiin toistemme jutuille ja Koo vei mua tanssimaan ja pakotti laulaan karaokee. Ihan kuin ennenvanhaan.

Mutta kun me kaksi ollaan tarpeeksi pitkään toistemme lähellä, homma muuttuu vähitellen aina vaan fyysisemmäksi. Liian pitkiä katseita, kosketuksia ohimennen, käsi unohtunut reidelle, huulien hipaisu hiuksilla, selkää pitkin kulkevat sormet. Ja lopulta kun jäädään kaksin, huulet toistemme huulilla.

Kahdestaanhan me sieltä lähdettiin sitten.

Aikaa meillä ei ikinä ole tarpeeksi. Mutta niin kai se näissä jutuissa menee.

Sit down darling, let's talk

En oo Arskan suhteen saanut paljonkaan aikaiseksi. Töissä on ollut kiireistä, meillä on siellä monenlaista muutosta menossa ja on ollut palavereja ja koulutuksia kaiken aikaa. Itsekin oon päässyt kouluttaan meidän kesäpoikia ja -tyttöjä. Niinpä yllätyinkin yhtenä päivänä, kun vuoroa oli tunti jäljellä ja mä tajusin, että en ole ehtinyt ajatella Arskaa koko päivänä! Arskajutut on siispä jääneet hiukan taka-alalle viimepäivinä.

Noiden työkiireiden lisäksi toinenkin asia on saanut mut vähän jarruttamaan entisestään. Juttelin yhden meidän yhteisen kaverin kanssa alkuviikosta Arskasta. Se kertoi, että Arska on nykyään aika varovainen naisten suhteen, huonoja kokemuksia kuulemma (no kellä meistä ei olisi huonoja kokemuksia entisistä? Itse en edes aloita kertomaan juttuja omasta exästä, siinä riittäisi tarinaa). Ei se mitään, varovainen saa olla tottakai. Tää osaltaan selittäisi tietty sen hiljaiseloa ja etenemättömyyttä silloin kun nähtiin. Mutta oli toinenkin asia, mitä tää kaveri tiesi kertoa. Että Arskalla olisi jonkun toisen tytön kanssa juttua menossa. En kyllä tiedä, että millä tasolla tai millaista juttua. Mutta jotain ilmeisesti kuitenkin. Niinpä niin, flashbackejä Mikestä ton keskustelun aikana tuli ja pahasti. Mä en oo nyt ihan varma, että oonko tällä hetkellä niin ehjä ja kokonainen, että uskaltaisin lähteä mihinkään tosi vaikeeseen ja epävarmaan mukaan. Mutta kaipa sitä silti voi vaikka sitten kaveri- ja paremmin tutustumismielessä yhteyttä pitää ja nähdäkin. Tuo oli tosissaan kaverin kautta kuultua, en mä sen todenperäisyyttä epäile, mutta yksityiskohdat ei välttämättä oo kovin tarkkoja. En siis heitä vielä kirvestä kaivoon, mutta asteen varovaisempi kyllä oon nyt.

Kävin yhden toisenkin suhdekeskustelun eilen. Tällä kerralla toisena osapuolena oli... rumpujen pärinää... Koo! Ja tämä keskustelu alkoi ihan Koon aloitteesta. Se halusi varmistaa, että ollaan samalla sivulla meidän suhteen. Mä en tosissaan ollut kauheesti meidän tilannetta viimeaikoina ajatellut. Siitä on kuitenkin hetki, kun oltiin tätä ennen oltu puheissa edes ja sitten tässä on ollut se Arskajuttu. Tää oli se keskustelu, mikä meidän olisi pitänyt käydä jo ihan aluksi. Kävi ilmi, että molemmat tosissaan ollaan ihan samaa mieltä meistä ja kummallakaan ei ole mitään vääriä kuvitelmia siitä, mitä meistä voi tulla. Koo sanoi kaiken sen, minkä jo tiesin, mutta mikä oli hyvä sanoa ääneen. Se ei ole eroamassa, meidän juttu olisi ihan liian vaikea, melkeinpä mahdoton. Se kertoi kuitenkin tykkäävänsä musta ihan liikaa ja ajattelevansa mua paljon enemmän kuin on hyväksi. Se ei kuitenkaan halua lopettaa meidänkään juttua kokonaan, olisi kuulemma jopa mustasukkainen, jos olisin jonkun toisen kanssa. Se sanoi, että tekisi kaiken saman uudestaan, jos sellainen tilaisuus tulisi. Kun aikanaan mietin niitä meidän vaihtoehtoja, näyttäisi siltä, että tohon toiseen kohtaan ollaan jääty. Eihän se oo mikään paras vaihtoehto, mutta ainakin oltiin rehellisiä asioista. Ja nyt tiedetään ja tiedetään toistemme tietävän missä ollaan.

Tällaisia keskusteluja tällä viikolla.

Jos et sä soita

Ei Arskasta oo kuulunut mitään. Äääääääää.

No mä oon nyt kuitenkin päättänyt, että Arskan suhteen en ihan helpolla luovuta. Se on mulle kuitenkin jotain ihan muuta kuin toiset. Oli se sitten kuinka huono idea tahansa, oli sillä tällä hetkellä mitä tahansa meneillään, mä haluan pitää sen elämässäni. En halua, että taas seuraavaan näkemiseen menee monta kuukautta. Vaikka sitten joutuisin ite (kaikkia periaatteitani vastaan) pitään meidät yhteyksissä ja pyytään Arskaa näkemään mua, mä sitten teen niin. Tätä ei vaan voi ohittaa ja unohtaa. Ei. Mä vaan oon niin huono näissä jutuissa!

Niinpä mä laitoin sille eilen meiliin linkin yhdestä jutusta, mistä oltiin silloin viime viikonloppuna juteltu. En tiedä, miten usein se sitä edes lukee, mutta siellä se nyt kuitenkin on. Ja aihe ei tosissaan ollut ton ihmeellisempi, en mä mitään Nobelia oo tästä ansainnut, mutta olin mä silti aika ylpeä siitä, että sain edes jotain itsestäni irti. Katsotaan nyt, tuleeko vastausta (ja jos tulee, koska..). Minipienillä asekelilla eteenpäin, mutta edes eteenpäin!

(Ehkä mä sitten seuraavaksi uskaltaudun oikeesti jo kysyyn, jos se haluaisi nähdä.)

Arska on kyllä vallannut mun ajatukseni niin totaalisesti, että jossain vaiheessa se Kookin tuolta seasta tipahti johonkin taka-alalle. Voi olla, että jos senkin näkisi, niin voisi silti olla vaikeeta pitää sormia kurissa. Mutta Arska on tasan ainoa, jonka nyt oikeesti haluan. Haluan.

Company

Voi Jasua.

Mä tässä valvon öitäni, kun työvuorot on sekoittaneet unirytmin täysin. Tänä yönä sitten Jasu aloitti taas Facekeskustelun mun kanssani. Oli kuulemma ollut baarissa ja kännissähän se tietty sitten on.

Sen kanssa on kyllä kiva jutella. Nauran täällä ääneen sen juttuja. Mitenhän me ei olla koskaan aiemmin edes pahemmin puhuttu toisillemme? Tosissaan, mä oon aina pitänyt sitä aika ujona, ehkä siksi. Nyt alkoholilla on tietty vaikutusta asiaan, en tiedä olisiko muuten aloittanut juttelua. Mä oon kyllä ihan kiitollinen seurasta, näin keskellä viikkoa yöaikaan se on aika harvinaista. Vielä ainakin sen jutut on pysyneet ihan viattomalla tasolla. Oon kyllä todennut tässä lähiaikoina olevani niin huono tulkitseen ihmisiä, että saatan olla ihan metsässä nytkin, kun kuvittelen Jasun haluavan vain juttuseuraa. Saas nyt nähdä.

Mä oon kyllä ihan tyytyväinen, jos oon nyt saanut uuden juttelukaverin. En mä Jasusta tosissaan sen enempää osaa ajatella. Ainakaan minkään facejutteluiden pohjalta. (Tai kun ajatuksiin ei mahdu kuin vaan se yksi tällä hetkellä.)

I want you so bad it's driving me mad

Mitähän mä teen sen Arskan kanssa?

Mä oon saanut niin monelta kaverilta mielipiteitä Arskan suhteen, että päässä pyörii. Lisäksi mä tiedän ihan tarkkaan, mitä itse haluan (kavereiden mielipiteistä huolimatta), mutta sitä yhtä tärkeetä osuutta, mitä Arska haluaa, mä en osaa arvata

Osa kavereista on siis sitä mieltä, että Arska on tosi huono idea. Loputkin sanoo, että kannattaa edes olla tosi varovainen.

Ja mä vaan oon ihan inlöööööv. Ymmärrän osittain ne syyt, miksi kaverit varoittelee. Mutta niinkuin joskus sanoin, Arska on mulle jotain muuta, kuin kukaan muu on koskaan ollut. Musta tuntuu sen kanssa ollessa niin erilaiselta. Kliseisesti, kokonaiselta (yyh miten sokerista!). Mä tiedän, että kävi miten kävi, satavuotiaana dementiamummonakin kiikkutuolissa Arska on se, jota mä ajattelen. Mä haluan sen.

Mutta mitä se ajattelee? Hilluiko se mun kanssani vaan kaverimeiningillä, sillä siltä se vaikutti. Jos sitä kiinnostaisi, kai se olisi tehnyt jotain vähän enemmänkin (tosin yksi Arskan paremmin tunteva kaveri arveli, että ehkä juuri sen takia se ei yrittänyt, koska tykkää musta oikeesti, eikä halua pilata/satuttaa tms. {ja tää kommentti tuli mieheltä :-D. Yleensähän ne on tyttökavereita, jotka jollain tollasella yrittää lohduttaa})? Mut jos se olis kiinnostunut niin kai se nyt jotain. Emt. Lähettäisi vaikka viestiä tai jotain.

Yksi kaveri on sitä mieltä, että mun pitäisi kysyä siltä nyt ja heti, mitä mieltä se on. Toinen on sitä mieltä, että mä en ehdottomasti saa lähettää sille mitään, vaan mun pitää odottaa, että se ottaa yhteyttä. Ja jos ei ota, se ei oo kiinnostunut. Itse, en todellakaan tiedä.

Äääh. Että osaakin olla sekanen olo. Miten sitä näkee aina ulkopuolelta asiat niin paljon selkeemmin kuin näin, kun on itse kaiken keskellä?

Happiness is two kinds of ice cream

Arvatkaas kuka soitti perjantaina. Arska. Mulla oli pari kaveria kylässä ja Arska kysyi, että ollaanko kaupungille lähdössä, voisi vaikka nähdä. Meillä ei ollut suunnitelmia ja sovittiin sitten, että Arska ilmoittelee, kun on kaupungissa. Mä odotin, mutta ei se koskaan ilmoittanutkaan mitään. Mä ite laitoin sille joskus puolenyön jälkeen viestin (me oltiin kavereiden kanssa aateltu jäävämme kotiin sitten kuitenkin, mutta mä olisin lähtenyt Arskaa näkeen, jos se olisi kysynyt). Aattelin, että ei se varmaan lähtenytkään minnekään sitten, kun ei mitään kuulu. Aikaa kului pari tuntia ja se vastasi kuin vastasikin. Oli kuulemma ollut kaupungissa, mutta nyt jo matkalla kotiin.

Mä tuijotin sitä viestiä siinä hetken ja mietin, että mitä vittua. Olin kieltämättä aika pettynyt ja ärsytti enemmän kuin paljon. Tyyppi ei sitten vaan viitsinyt ilmoittaa, vaikka lupasi. Ajattelin, että ei sitten, enää en todellakaan yritä mitään Arskan suhteen, unohdan koko tyypin ja antaa olla. Kaverit lähti ja mä menin aika vihaisena nukkumaan.

Aamulla mä sain siltä viestin. Harmitti kuulemma eiliset oharit, voitaisiin tänään korjata tilanne. Mä varmaan kokonaiset kymmenen sekuntia leikittelin ajatuksella, että sanoisin sori, no can do. Enhän mä tietenkään niin tehnyt. Me sovittiin, että nähdään kaupungilla vähän ajan kuluttua. Mä olin tottakai ihan innoissani ja kyllä jännittikin lähteä. Tarkoitus oli kuitenkin ihan vaan hillua kaupungilla, enkä mä tiennyt, miten meillä riittää juttua selvinpäin. Me ollaan kuitenkin aina ennen nähty bilemeiningeissä ja Krokon ja Daven treffikokemusten jälkeen mä suhtauduin pienellä kauhulla tulevaan. Niiden kanssahan kävi niin, että vaikka ilta olikin kiva ja juteltavaa riitti, ne molemmat oli jotenkin ihan jäässä, kun nähtiin sitten seuraavan kerran. Yksin on niin kamalan hankalaa yrittää saada keskustelua aikaiseksi.

Mä kävelin puistoon, jossa oltiin sovittu näkevämme. Siellähän Arska mua jo odotti. Sillä hetkellä kun mä sen näin, lakkasi pelottamasta ja jännittämästä. Se hymyili mulle ja alusta asti tuntui, kuin oltaisiin parempiakin kavereita kuulumisia vaihtamassa. Sen kanssa oli ihan yhtä helppoa kuin aina ennenkin. Me juteltiin kaikesta mahdollisesta, kierrettiin kaupunkia, maattiin puistossa ja naurettiin. Se tarjosi mulle jäätelön. Mua vaan hymyilytti. Ajattelin, että kunpa tää ei ikinä loppuisi.

Mutta se tottakai loppui. Meni meillä monta tuntia, mutta lopulta Arskan oli pakko lähteä töihin. Sen lähtiessä moikattiin ja halattiin nopeasti, mutta ei muuta. Ei se edes yrittänyt mitään koko päivän aikana. Kummallista. Toisaalta me puhuttiin jotain, että nähdään vielä ja kyllähän se mun kanssani oli tosissaan monta tuntia. Ja mulla oli tosi kivaa, kuvittelen, että silläkin oli. Mutta. Miksei se ole pitänyt aiemmin yhteyttä? Miksei se yrittänyt mitään? Ehkä se ei vaan ole kiinnostunut siinä mielessä musta. En tiedä. Äääääh. Nyt mun päässäni juoksee sitten molemmat Koo ja Arska ympyrää.

Vaarallista sanoa, mutta mä haluan jotain tapahtumaa elämääni!

It's only a step away from passtimes, just so caught up inside

Hölmöö raportoida näitä "Hei, mä katselin jotain miestä!"-juttuja :-D Mutta kaikki mikä on edes miniaskel pois Koon suunnasta, on positiivista.

Ryan sattui taas samaan työvuoroon kuin mä. Tällä kerralla me oltiin ikävä kyllä ihan eri tehtävissä, enkä nähnyt sitä muuta kuin leimajonossa ja ruokiksella. Silloin kyllä otin kaiken ilon irti ja tuijottelin sitä niin paljon kuin kehtasin. Ja ihan hyvin kehtasin, se ei ees nostanut katsettaan lehdestä ja leimajonossakin tuijotti vaan eteensä. Höh

Yhtenä päivänä olin katselemassa kun kaverit pelaili jalkkista. Niillä oli pelaamassa yksi sellainen tyyppi, joka on varmasti ollut aiemminkin peleissä mukana, mutta johon en oo kiinnittänyt sen enempää huomiota. Se on ulkonäöllisesti jotenkin aika paljon entisen tyylinen. Eli siis, tykkään kyllä. Mutta tulee siitä tietty jotain exäviboja.

Anyways, mä sitä katselin siinä aina kun se tuli vaihtoon. Mä olin jutellut vaihdossa oleville kavereille niitä näitä ja tällekin tapaukselle heitin sitten jotain. Se kääntyi katsomaan mua ja mä katsoin sitä silmiin ja hymyilin. Se katsoi mua takaisin hetken liian pitkään. Aina kun tää tyyppi tuli vaihtoon, se heitti mulle jonkun kommentin ja katsoi silmiin.  Kun peli loppui tää tyyppi tuli mun viereeni vaihtaan vaatteita. Me siinä jotain vitsailtiin samalla, eikä mua kyllä yhtään haitannut katsella sitä siinä ilman paitaa. Vielä ennen lähtöä se katsoi mua silmiin. Taas hetken liian pitkään. Sillä oli nätit silmät.

No ne lähti ja mä lähdin. Kuinkas muutenkaan. Ehkä mä törmään siihen vielä jossain toisessa pelissä ja pääsen katseleen vähän lisää.

Ja sit muita juttuja. Jasu on sellainen tyyppi, jonka oon kanssa tuntenut varmaan lähes yhtä pitkään kuin Koon. En ehkä ihan, mutta ei paljon toisinkaan. Sellainen tyyppi, jonka kanssa ollaan aina tultu kyllä hyvin toimeen, mutta ei olla juurikaan edes juteltu. En oo siitä koskaan ajatellut mitenkään Sillä Tavalla. Se on kyllä mukava, mutta aika ujon oloinen. Se on mua muutaman vuoden vanhempi ja sillä on oma asunto ja vakityö ja ja ja.

No, kaikki alkoi ilmeisesti siitä, kun kommentoin sen jotain juttua facessa muutama viikko sitten. Se vastasi ja sen jälkeen laittoi kommenttia joihinkin mun päivityksiinkin, vaikka aiemmin ei ollut kommentoinut varmaan koskaan. No nyt sitten yhtenä päivänä se kirjoitti mulle viestin facessa. Me juteltiin vähän aikaa. Seuraavana päivänä sama juttu. Ja seuraavana. Kun lopeteltiin, Jasu pyysi mua ilmoittamaan, jos joskus liikun sielläpäin, niin voitaisiin nähdä.

Mitähän tästä ajattelisi? Se on mun käsitykseni mukaan hyvä mies. En tiedä mitään sen toiveista ja haaveista. En tiedä, onko se siis kiinnostunut, vai jutteliko ihan muuten vaan. Entäs mä? Ei mitään palavia tunteita. Ei mitään sellaista, kuin Koo, tai Arska tai Mikke. En tiedä. Mutta piristävää kyllä tollanen :-)

Oh you know how I feel for whatever difference it makes

Ja juuri kun oon päässyt sanomasta, että Koolandia olisi siirtymässä historiaan...

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että kävin yhtenä iltana ystävän kanssa tiukan keskustelun aiheesta Koo.  Ystävä sanoi kaiken sen, minkä jo tiedänkin ja mistä olen ihan samaa mieltä. Eli Koo on surkeaakin surkeampi idea. Se ei ole eroomassa naisestaan. Vaikka eroaisikin, se luultavasti tekisi mulle kaiken tän saman. Mä ja Koo ei olla ainoita, joihin tää meidän säätö vaikuttaa, meillä on kuitenkin yhteisiä kavereita. Jos tää kulkeutuu Koon naisen korviin, all hell will break loose. Niinkuin sanoin, tiedän ja oon samaa mieltä. Mun ajattelukyvylle tapahtuu kuitenkin jotain omituista, kun on kyse Koosta.

Koo soitti mulle tänään. Mä tuijotin sen nimeä mun puhelimessa ja mietin, että vastaanko vai en. Mä tiesin, että jos vastaan, niin se on menoo taas. Kaikki, mitä oon vähääkään järkeillyt tähän asti, lentää ulos ikkunasta. Vastasin kuitenkin. Kännissä Koo oli tottakai, ei se muuten soittele. Sanoikin, että mieli on tehnyt soittaa viikolla, mutta ei ole uskaltanut. Rohkaisun avulla näemmä onnistuu sekin. Koo kyllä lupasi, että ensi viikolla sitten soittelee selvinpäinkin. Mutta noi lupaukset nyt on tollasia, ei voi tietää, ennnen kuin tapahtuu.

Koo kyseli kuulumisia. Oli itse jossain kaverin luona toisessa kaupungissa viettämässä viikonloppua. Ei me kovin kauaa puhuttu. Olisi ollut aika paljon asioita, mistä olisin halunnut jutella, mutta se varmaan kannattaisi tehdä selvinpäin. Vähän puhuttiin siitä meidän taannoisesta pikanäkemisestä. Ja Koo tosiaan kysyi, että voiko soitella ensi viikolla selvinpäin ja haluaisinko nähdä. Vastoin kaikkea järkeeni ja harkintakykyäni mä vastasin joo. Tosiaan, en mä usko, että se soittaa kuitenkaan. Eikä musta vaan oo näämmä kieltäytymään. Pitäisi kasvattaa selkäranka. Ja löytää jotakin harhauttamaan ajatukset Koosta.

      Mä olen sekaisin. Tosi sekaisin. Mulla on Koon takia parempi olo kuin pitkiin pitkiin aikoihin. Vaikka tästä ei voi seurata mitään muuta kuin katastrofi.  Mitkä meidän vaihtoehdot on?

           1. Me sovitaan, että tää oli tällainen sivuaskel, eikä tapahdu enää. Ja ollaan kavereita, niinkuin ennenkin. Koitetaan päästä yli toisistamme. Onnistuisikohan se? Voisiko sitä enää olla vaan kavereita, kun on kerran astuttu sen tietyn rajan toiselle puolelle? Voiko sieltä niin vaan palata?

2       2. Me jatketaan tällaista, mitä tää nyt sitten onkaan. Siinä käy luultavasti pahasti. Mä ainakin rakastun varmasti ja sitten sattuu, kun se onkin naisensa kanssa. Tai mä säädän jonkun muun kanssa ja Koo loukkaantuu. Tai sen nainen saa tietää.

      3. Me jatketaan tätä ja sovitaan, että Koo eroo. Mutta erooko se koskaan? Tuskin.

      4. Koo eroo ja me katotaan, mitä tästä seuraa. Vai seuraako mitään. 

      5. Koo eroo ja me aletaan olla yhdessä. Mitä jos se ei toimikaan? Mitä jos ne taaaas palaa yhteen? Mitä jos mikään ei ookaan sellaista, kuin pitäisi? Mitä jos se pettää muakin?

Kaikki voi mennä vaan vikaan. Mitä mä oon oikein tekemässä?

Back in business?

Koosta ei ole kuulunut mitään aikoihin. Tutun kaavan mukaan tääkin tuntuu menevän, mun pää selviää, kun en vähään aikaan nää enkä kuule toisesta. Poissa silmistä, poissa mielestä. Tai ei kyllä ihan kokonaan. Ja jos sen taas näkisin, niin voisi käydä huonosti. Mutta nyt tuntuu siltä, että maailmassa saattaisi olla muitakin miehiä. En kait sitten muuttanutkaan pysyvästi Koolandiaan. Kylläpä se mieli on muuttuvainen. Ihan hyvä vaan, ainakin tässä tapauksessa.

Nyt viikonloppuna on kyllä pakko päästä liikkeelle. Juhannuskin olisi. Töissä on ollut älytöntä ja muutenkin elämä on ollut niin kiireistä, etten ole missään edes ehtinyt käydä tai kavereita nähdä pitkään aikaan. Mökkihöperyys uhkaa ja pahasti.

(Ja kyllä mä mielelläni jotain seuraakin sieltä mukaani löytäisin.)

Open your eyes, Open your mind

Mä en oo oikein osannut ees katsella ketään nyt kun oon sekoillut ton Koon takia. Jotenkin sitä kulkee ihan laput silmillä ja omissa maailmoissaan, kun joku on vallannut ajatukset. Mutta tänään mä sentään otin edes miniaskeleen oikeeseen suuntaan. Siis ihan vaan katseluasteella.

Meillä oli töissä tänään ylimääräinen vuoro. Suurin osa siellä olleista oli eri normaalivuorosta kuin mä. Sellaisia tyyppejä, joita olin nähnyt vaan ohimennen leimajonossa vuorojen vaihtuessa. Mutta yksi niistä ei ollut ennen osunut silmiin, enkä tajua, miten oon voinut sen ohittaa. Poika oli ihan kuin Ryan Phillippe. Ei sellainen siloposki-Ryan, vaan renttuparta-Ryan. Paaljon nuorempi vaan, ikävä kyllä. Mutta saahan sitä aina silti katsella.

Mä satuin sen viereiselle työpisteelle ja siitä sitä olikin hyvä tuijotella. Aina ohi kulkiessani yritin tarttua sen katseeseen, mutta toinen oli niin keskittynyt töihinsä, ettei se juurikaan huomannut. Ehkä kaksi hymyä siltä sain varastettua koko päivän aikana. En yhtään ihmettele, vaikka se olisi pitänyt mua jonain sekopäisenä kyttääjänä, omat työt saattoi vähän kärsiä, kun unohduin tuijottelemaan.

Sain mä loppupäivästä jopa syyn jutella sille. Pyysin apua jossain pikkujutussa ja kyllähän se herrasmiehenä neuvoi. Mä kiittelin ehkä vähän turhan leveästi hymyillen.

Olipa se söpö. Nyt seuraavaan ekstravuoroon meneminen vaikuttaa paljon mielenkiintoisemmalta. Mutta hei jee! Koo-lasit ei olekaan ihan koko aikaa mun silmilläni!

Cause you and Tequila make me crazy

Olin kaverin kanssa eilen kahvilla kaupungilla. Istuttiin kahvilan terassilla, hörpittiin kahvejamme ja juoruiltiin. No, kukas muukaan siitä kävelee ohi kuin Koo.

Tai ei se ohi kävellyt. Huomattiin toisemme vasta kun se oli melkein kohdalla. Siihenhän se pysähtyi, meidän kohdalle juttelemaan. Mulla oli aika pahasti pokassa pitelemistä, eikä se lopulta onnistunutkaan. Mä vaan hymyilin ihan hölmönä sille. Koo jutteli sen mun kaverin kanssa ja mä koitin keräillä itseeni. Huonolla menestyksellä. Me vilkuiltiin toisiamme ja virnisteltiin. Ihmettelen, jos vähintään koko terassi ei tuntenut niitä viboja. Kyllä mekin toisillemme koitettiin jotain jutella, mutta kun edelliset puheenaiheet oli olleet kertomuksia siitä, mitä tapahtuu, kun päästään kaksin, ei normaaliaiheista oikein saanut kiinni. Ja kyllä se molemminpuolinen idiottihymyilykin vaikeutti asiaa.

Olisi vaan tehnyt mieli raahata se vaikka kahvilan vessaan juuri sillä sekunnilla. Mutta ei, eihän se käynyt päinsä. Koon piti jatkaa matkaa ja me vaan heilautettiin moit. Mä jäin tuijotteleen sen perään ja haaveilemaan. Mutta en mä kyllä usko, että mä kuulen siitä ennen kuin seuraavan kerran kun se on liikenteessä. Sen ja sen tilanteen tuntien on vaikee uskoo, että se irrottaisi itseensä viikolla näkeen (tarkoituksella).

Hui kun nyt tulee ihan liikaa juttuja Koosta. 

Onko tässä elämässä mitään järkee, Tarkemmin ku aattelee käy päätä särkee

Lauantaina lunastin lupaukseni ja lähdin sinne kaupunkiin. Olin ihan liian perseet ja ilta oli aika sekava setti. Tuntuu, että kaikki kaverit on onnistuneet kehittämään keskenään jotain elämää suurempia kriisejä ja niitä kuunnellessa ja selvittäessä ilta kuluikin "sujuvasti".

Mun illan kohokohta oli kuitenkin se, kun puhelin soi, kun oltiin vaihtamassa baaria. Mä ajattelin jonkun edelliseen baariin jääneen kaverin soittavan perään, että missä ollaan. Mutta se olikin Koo. Mä huusin kavereille tulevani perästä baariin ja siirryin nurkan taakse vastaamaan.

Koo oli itsekin liikkeellä, ihan toisella suunnalla kuin me. Koo kyseli kuulumisia ja eihän siinä mennyt kuin hetki, kun päästiin puhumaan meidän tilanteesta. Tai lähinnä se juttelu oli söpöilyä suuntaan ja toiseen. Humala-aste oli molemmilla sellainen, ettei mikään kovin järkevä keskustelu onnistunut. No sen verran kuitenkin, että sovittiin näkevämme joku päivä viikolla ja juttelevamme paremmin. Vähän kyllä on vaikea uskoa, että niin tulisi käymään.

Olisi niin tehnyt mieli nähdä Koota, mutta välimatkaa meillä tosissaan oli. Mä tietenkin leijuin loppuillan (ja tänkin päivän) jossain pilvissä.

Miten tyhmä sitä voikaan olla, että antaa käydä näin??

Maybe some women aren't meant to be tamed...

Lainaus itseltäni:

"Juuri nyt tuntuu siltä, että oliskohan kuitenkin syytä rauhoittaa tahtia edes vähän. (Mutta jos itseeni tunnen yhtään, viimeistään perjantaina hypin jo niin pahasti seinille, että on pakko kehittää jotain menoo, jos ei sitä muka itsestään oo ilmestynyt.)"

 Joo, eilen kaveri kysyi, että lähtisinkö lauantaina aloitteleen ja siitä kaupunkiin. En edes kahta kertaa miettinyt, kun olin jo vastannut joo. Vasta sitten aloin muistella, että ainiin, olinko sanonut jotain rauhoittumisesta. Tänäänkin kuulemma olisi seuraa, jos kaupunkiin lähtisin, mutta sitä kyllä jo harkitsen vähän pidempään. (Haha, teemaan sopien tän päivän horoskoopin viimeinen lause kuuluu näin: Rauhoitu jo!)

En tiedä, onkohan mua edes tarkoitettu rauhoittumaan? Vaikka välillä sitä kaipaa ja haluaa, niin useimmiten ajattelen, että olisiko musta edes siihen. Ehkä se vaatii sitten vaan sen tietyn tyypin, jonka kanssa tekee mieli rauhoittua. Mun ongelmani vaan näyttää olevan se, että ne rauhallisuutta haluavat tyypit ei saa oikein innostumaan. Ne jotka saa, on niitä liian vaikeita tapauksia, joiden kanssa minkään vakavamman suunnittelu on aivan mahdotonta.

Ehkä mä vaan oon toivoton tapaus.

You make me Feel like I'm living a Teenage Dream, The way you turn me on I can't sleep, Let's run away And don't ever look back, Don't ever look back

Ihan oikeestiko mä mietin, että oonko ihastunut Koohon? Nyt tuntuu tosi oudolta se, että mulla olisi ollut niin paljon järkeä päässä, että olisin pystynyt miettimään mitään tuollaista. Illalla mä en saanut unta, koska mietin Koota. Mä olin päättänyt, että en sekoo siitä. Että pidän ajatukseni kasassa, ettei tässä käy kaikille katastrofaalisesti. Jostain syystä mä menin sanomaan sen nimen ääneen ja sillä hetkellä pää taisi tosiaan seota.

Mä keräsin peittoja ja tyynyjä ympärilleni ja kuvittelin, että Koo olisi siinä. Mä mietin sen käsiä mun ympärilläni. Sitä, miten ihana oli käpertyä sitä vasten. Kuinka tuntui, että maailmassa oli kaikki paikallaan, kun se piti mua. Niin teiniä, eikö?

Kunpa tää kaikki olisi paljon helpompaa. Ettei meidän tarvitsisi ajatella muuta kuin toisiamme.

Pitäisi varmaan olla järkevä ja sopia koko juttu niin, että enää ei mitään tuollaista tapahtuisi. Mutta mulla ei ole hiukkaakaan järkevä olo.

I guess my someday came today

Viikonloppu oli taas jotain aikamoista. Juuri nyt tuntuu siltä, että oliskohan kuitenkin syytä rauhoittaa tahtia edes vähän. (Mutta jos itseeni tunnen yhtään, viimeistään perjantaina hypin jo niin pahasti seinille, että on pakko kehittää jotain menoo, jos ei sitä muka itsestään oo ilmestynyt.)

Kaveri piti bileet. Aloitetaan nyt vaikka siitä, että Tony oli siellä. Mä olin tosiaan luullut, että me oltiin oltu samaa mieltä siitä meidän taannoisesta yhteisestä yöstä. Että se oli vaan sellainen yhden kerran hauskanpito, eikä mitään sen ihmeellisempää. Olin aika väärässä, vaihteeksi. Tony päätti tunnustaa mulle tykkäävänsä musta ja haluavansa mun kanssa jotain enemmänkin. Mä kuuntelin sitä aika ihmeissäni ja ahdistus lisääntyi hetki hetkeltä. Mä en ajattele siitä samoin, mutta ei se kysynyt, mitä mieltä mä oon. Kertoi vaan oman näkemyksensä asiasta ja ilmeisesti oletti, että mä oon samaa mieltä. Illan mittaan aika lievästi ehdotteli asioita, kuten samaan sänkyyn päätymistä. Mä en kuitenkaan ruvennut mihinkään sen kanssa.

Tiesin, että Koo on tulossa sinne kanssa ja mietin jo etukäteen, että mitähän siitä seuraa ja mitä teen, jos asiat etenee siihen tiettyyn suuntaan. Ajattelin, että järkevää olisi tottakai käyttäytyä sivistyneesti, mutta todennäköisyys siihen, en uskonut sen olevan kovin hyvä, jos asia musta riippuisi.

Me oltiin alkuilta ihan normaalisti. Kaikki oikeestaan muuttui, kun olin viettänyt aikaa ja jutellut aika kauan yhden miespuolisen kaverini kanssa ja Koon mielestä tässä koko kuviossa oli jotain enemmänkin. Ei ollut.

Koo sitten "suuttui" mulle. Sanoi, että kuvitteli mun tykkäävän siitä ja oli kuulemma ajatellut, että oltaisiin sinä iltana ikäänkuin yhdessä siellä. Se ei kuitenkaan ollut mitään tollasta mulle aiemmin sanonut tai mitenkään noin edes käyttäytynyt. Mä ajattelin, että mikä oikeus Koolla on mulle suuttua, ite se seurustelee ja asuu toisen naisen kanssa. Eikä oo edes muhun pitänyt mitään yhteyttä edellisen näkemisen jälkeen tai illan aikana mitään asioista sanonut. Eikä mulla ja tolla kaverilla edes ollut mitään menossa. Mä siinä valitin Koolle ja siltä alkoi loppua vastaväitteet. Varmaan ihan vaan saadakseen mut hiljaiseksi, Koo suuteli mua.

Arvasinhan mä, että en siinä vaiheessa enää edes halunnut Koon lopettavan. Ihan sama, mitä olin ajatellut aiemmin, Koon suutelu ei tuntunut enää vähääkään väärältä. Se tuntui juuri siltä, mitä meidät oli tarkoitettu tekemään. Me siinä illan mittaan varastettiin yhteisiä hetkiä. Koo saattoi vetää mut ohikulkiessaan tyhjään huoneeseen ja tupakalla me istuttiin aina niin kauan, että kaikki muut ehti mennä takaisin sisälle.

Me valvottiin siihen asti, että kaikki muut meni nukkumaan ja vallattiin kahdestaan patja. Koo oli kaikkea sitä, mitä pitikin. Kaikkea sitä, mitä olin ikinä uskaltanut salaa haaveilla. Tiedän, ei se ole järkevää, eikä oikein. Kysyin Koolta, että kaduttaako. Ei kuulemma kaduttanut. Koo sanoi itsekin haaveilleensa tästä kaikesta jo kauan.

Me maattiin sylikkäin ja juteltiin aamuun. Koo puhui naisestaan ja kertoi sen perinteisen tarinan. Ei suju, mutta. Siihen koko juttuun liittyy vaan niin paljon enemmänkin, että tilanne ei ole millään tavalla edes etäisesti yksinkertainen. Eihän noi ikinä ole. Mutta Koo puhui myös kaikkea kaunista ja ihanaa. Ja vähemmän kaunista, mutta ihan yhtä ihanaa.

Me nukahdettiin jossain vaiheessa sylikkäin ja vielä aamulla halailtiin ja suudeltiin. Ihana. Lähtiessään Koo vielä halasi mua nopeesti, vaikka kaikki muut olikin näkemässä.

Mitähän tästä kaikesta seuraa? Vai seuraako mitään? Koolla on kuitenkin se nainen. Ja jotenkin vaikea uskoa, että se tilanne tässä muuttuu. Mutta mä en voi sille olla mikään toinen nainenkaan pidemmällä tähtäimellä. En mä halua olla mikään sivupolku, vaan haluan itsekin kunnon suhteen. Ja Koo on mulle niin tärkeä ja rakas, että en haluaisi meidän välejä millään pilata.

Mitä mä sitten tunnen Koota kohtaan? Mun mielestä se on ihana. Kiva. Kuuma. Komee. Mutta ilmiselvästi myös epäluotettava ja ehkä vähän hankala. Oonko mä ihastunut? En mä taida osata sanoa. Vai osaanko? Oon tuntenut sen niin pitkään ja tykkään siitä niin paljon, mutta en oo ikinä ennen saanut ajatella, että tykkäisin siitä enemmänkin. Se on ollut aina out of limits, enkä ikinä ajatellut, että mulla olisi minkään maailman mahdollisuuksia sen suhteen. Sen kanssa on ihanaa ja helppo olla. Me voidaan vaan olla ja jutella ja kaikki tuntuu hyvältä. Sen sylissä oli tosi hyvä nukkua. Koo on jotenkin niin eri asia kuin jos miettii vaikka Mikkee tai Arskaa. Mä oon tuntenut Koon niin paljon pidempään. Ja mun on pakko olla niin kaameen varovainen. Kun siinä on Koon nainen, mun ja Koon ystävyys ja aika paljon yhteisiä kavereita kyseessä. Ja tottakai meidän molempien omat tunteet. Tällaista juttua ei vaan saa mokata.

Me ei puhuttu tulevaisuudesta tai siitä, mitä nyt tulee tapahtumaan. Että mitä tänään, mitä huomenna, mitä ensi viikolla. Soitetaanko, nähdäänkö, vai mitä? Vai ei mitään? Koo kuitenkin juuri ennen nukahtamistaan mutisi, että "Sitten kun me ollaan yhdessä..." En tiedä ja vähän oon sekaisin.

TaDaa

Ja arvatkaas mitä. Sitten oltaisiin vihdosta viimein nykyajassa! Niinpä niin, tosi nopeesti vaan piti mainita muutama tyyppi lähimenneisyydestä, mutta siinä menikin pidempään, kuin olin ajatellut. (Ehkä niitä onkin enemmän, kuin kuvittelin.)

And that’s all

Tuosta edellisestä Mikkejutusta meni varmaan pari viikkoa, kun sitten lähdettiin muutaman kaverin kanssa bilettään. Mikke oli pyörinyt mun mielessäni ton edellisen jälkeen ja jotenkin mä olin saanut itseni vakuutettua siitä, että mä ehkä pystyisin oleen sekoilematta ja silti näkeen sitä. Osaltaan asiaan vaikutti tietenkin toi Arskakin, se vei kuitenkin osan mun sekoilukapasiteettiani. Ja oonhan mä nyt tähän päivään mennessä tajunnut, että Mikke ei halua multa mitään muuta kuin seksiä. Vaihtoehdot on joko hyväksyä se tai unohtaa koko juttu. Mieluummin hyväksyisin, kiitos, on se sen verran hyvä.

Tällä vakaalla perustuksella mä lähetin Mikelle illalla viestin ja kysyin jos nähtäis. Mikke ei ikinä vastaa nopeesti viesteihin ja nytkin siinä kesti niin pitkään, että olin jo luovuttanut. Mutta se vastasi kuitenkin. Ja sanoi, että nähdään vaan. Me sovittiin sitten treffit puoliväliin baareja, joissa oltiin. Mikke oli jo odotellut hetken, kun mä saavuin paikalle. Kun mä näin sen siinä odottamassa... Ei mun polvet notkahtaneetkaan tai sydän pyörinyt voltteja, niinkuin ennen on tapahtunut! Hah, mä ajattelin. Ehkäpä joku tosiaan on muuttunut.

En mä silti siitä käsiäni erossa olisi voinut pitää montaa hetkeä, mutta Mikke ehti ensin. Se antoi mulle sellaisen suudelman, että olisi tehnyt mieli raahata se johonkin porttikonkiin ja ottaa se vaikka väkisin. No ei tarvinnut väkisin sentään. Ja päästiin me mun luokse asti jopa. Toivon vaan, että naapurit nukkuivat sikeesti, eikä kurkkineet ovisilmistään. Oli aika lämmin tunnelma meinaan jo rappukäytävässä. Ei meidän kaikki vaatteet olleet enää ihan paikoillaan siinä vaiheessa, kun päästiin mun ovestani sisään.

Se oli ihanaihanaihana. Aivan yhtä ihana kuin aina. Se on hyvä! Ihan älyttömän hyvä! Mä en todellakaan tiedä, mitä se tekee, mutta se itse tuntuu tietävän. Se on niin hyvän tuntuinen. Me puuhattiin varmaan tunti siinä ja jälkeenpäin se oli huolissaan, että tykkäsinkö tarpeeksi. Kun oltiin lopetettu, mä sanoin sille että se tuntui aivan mielettömän hyvältä ja se sanoi, että nolottaa kun tuli niin aikaisin. Jaa aikaisin?!? Mä en olisi jaksanut paljoa pidempään! 

Aamulla mä heräsin vähän ennen Mikkeä ja pitihän mun sitten sitä vähän tuijotella ja miettiä, mitä nyt oon siitä mieltä. Sen enkelikiharat oli söpösti sotkussa tyynyllä. Ja kun se heräsi, pitihän tilaisuudesta ottaa kaikki irti ja ottaa jo vakioksi muodostuneeseen tapaan aamulla sama setti. Jälkeenpäin Mikke totesi, että näin joka aamu pitäisi herätä. Mielessä pyöri, että jos mä olisin sun, juuri sillä tavalla tapahtuisi. 

Mutta kaikesta huolimatta näin jälkeenpäin musta tuntuu, että oon saanut itseni viimein tajuamaan, että Mikke on tosiaan vaan bootycall. Fuckbuddy. Parempi vaan, kun en kehittele asiasta sen enempää.

Oh well, oh well

Mä olin yhtenä iltana mennyt nukkumaan baareilun jälkeen. Olin jo nukahtanut, kun mun puhelin piippasi tekstiviestiä. Mä heräsin siihen, mutta en jaksanut reagoida. Ajattelin, että ei kellään mitään järkevää asiaa tähän aikaan kuitenkaan oo. 

Aamulla sitten herättyäni mä nappasin puhelimen käteeni ja luin viestin. En ensin meinannut tajuta ollenkaan, keltä se oli tai mitä siinä sanottiin. Siis Mikke! Mikke. Se viesti oli Mikeltä. Se kysyi, olisinko mennyt yöksi. Yllätyin itsekin, kun suhtautumiseni oli lähinnä Oh, well, meni jo. Olisin mä varmaan mennyt, jos olisin viestin vaivautunut yöllä lukemaan, ei musta olisi varmasti ollut kieltäytymään. Mutta ihmeellistä kyllä, aamulla ei (hirvittävän paljoo) harmittanut, vaikka jäi lukematta.

Mietin siinä, että voi sitä sekoilun määrää, jos olisin Miken taas nähnyt. Olisinko seonnut yhtä pahasti, kuin viimeksikin? Vähän harmitti se, että takuuhyvä pano jäi välistä, mutta toisaalta olin tosi ylpeä itsestäni. Mähän olin vähän niinkuin antanut Mikelle pakit, eikö? (Sano joo!) No, en oikeita pakkeja, mutta en sentään itkenyt katkeria kyyneliä kun tajusin, mikä meni ohi. Onhan mulla nyt syy olla ylpeä itestäni, onhan?

Was it a dream?

Jopa Mikkeekin pahemmin mun pääni on sekoittanut kuitenkin Arska. Tää nimi ei kyllä sovi sille yhtään, mutta olkoon nyt :-D. Arskan ja mun tarina, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, alkoi ehkä reilun pari vuotta sitten. Mä seurustelin entisen kanssa silloin ja Arska oli kaverin kavereita. Mä tykkäsin siitä sillä sekunnilla, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Jotain molemminpuolista vetovoimaa siinä oli, kun me aina vaan päädyttiin toistemme seuraan ja se ensimmäinen iltakin vietettiin jossain sohvannurkassa kahdestaan jutellen. Meidän jutut osui niin yksiin, että oli vaikea edes uskoa sitä todeksi. Me huomattiin, että meidän elämissä oli kaikenlaisia hassuja yhteensattumia. Me jopa jatkettiin elokuvatyyliin toistemme lauseita ja vähän väliä, toisen sanoessa jotain, toinen totesi, että ajattelin muuten juuri ihan samaa. Musta ei ole koskaan aiemmin tuntunut kenenkään muun kanssa siltä, että me ollaan tunnettu aina, vaikka vasta tavattiin. Nyt tuntui. Ihan kuin oltaisiin oltu vanhoja kavereita, jotka näkee pitkän ajan kuluttua. Kun toinen kertoi jotain, tuntui siltä, että tiesi sen jo, oli vaan unohtanut hetkeksi. Kun puhutaan sielunkumppaneista, niistä tyypeistä, jotka on tuntenut jo edellisessä elämässä, Arska on mulle sellainen.

Mutta kaikki, mitä mun ja Arskan välillä on ollut, on ollut tolla tasolla. Siis juttelua, viboja, jaettuja ajatuksia. Varmaan fyysisimmät hetket meidän välillä on olleet, kun Arska on yhden kerran laskenut kätensä mun reidelle kun ollaan juteltu, tai kun Arska on ohikulkiessaan koskenut mua nopeasti vyötärölle. 

Me nähdään tosi harvoin. Ihan liian harvoin. Koko sen ajan, kun oon ollut nyt vapaana, mä oon miettinyt Arskaa ja sitä, että voisikohan meilläkin olla viimein mahdollisuus. Aika pelottava ajatus omalla tavallaan. Mitä jos odotukset on taivaissa ja todellisuus onkin jotain ihan muuta? Mitä jos me kokeiltais ja epäonnistuttais? Mitä jos mä en olisikaan sitä, mitä Arska on luullut? Mitä jos kaikki olisikin suurempaa, kuin mihin me pystyttäis? Pienemmilläkin odotuksilla hermostuu.

Me ei tosissaan oltu nähty kovin pitkään aikaan, kun sitten yhtenä kertana satuttiin samaan porukkaan. Ensimmäistä kertaa, kun en seurustellut. Me juteltiin, mutta oli kieltämättä vähän hermostunutta. Ilta vietettiin kuitenkin yhdessä. Puhuen vaan taas. 

Kovin moni tuli meiltä kysymään, että mikäs juttu tää on. Moni tuli mulle sanomaan, että älä tohon ala, siitä ei seuraa mitään hyvää. Huono idea kuulemma. Eikä me sitten mitään alettukaan. Mä en (uskaltanut?) ehdottanut mitään eikä Arskakaan sitten. Me käveltiin pienellä porukalla kotiin, pojat saattoivat mut oikein kotiovelle, mutta siitä ne lähtivät jatkamaan matkaa. Ei edes silloin Arska kysynyt, että voisiko tulla yöksi. 

Mä olin toisaalta ihan tyytyväinen siitä, ettei nyt tullut ainakaan sotkettua koko juttua. Mutta sitäkin enemmän pinnalla oli vitutus. Kerrankin olisi mahdollisuus, eikä me käytetä sitä! Mä ajattelin, että ei Arska sitten varmaan olekaan kiinnostunut. Mutta juuri kun olin mennyt nukkumaan, Arskalta tuli viesti. Jotain aivan ylisöpöö ja herttaista, joka sai ne paljon kaivatut perhoset lentelemään. Syyksi sille, ettei ollut tehnyt mitään aloitetta tuo sanoi sen, että ne muut olivat niin kovasti varoitelleet mua. Kun muut on sitä mieltä, että mulle kävisi huonosti. Screw the others, sanon mä!

Viestiteltiin vähän (muutama tunti) siinä seuraavanakin päivänä. Ja mä olin niistä söpöilyistä niin pilvissä. Mutta eipä siitä ole kuulunut nyt hetkeen :-(. Varovainen? Ei sitten kuitenkaan kiinnostunut? Peluri? En tiedä.

Ehkä se Arska sitten on huono idea, en tiedä. Muttakun.

Yes I am, I am a perfect gentleman

Mä olin saanut vähän kiinni deittailusta Krokon ansiosta (no hei, tason parantuminen oli ainakin todennäköistä) ja niinpä mun olikin helppo suostua kun yksi puolituttu pyysi mua treffeille. Meillä oli ollut tän Daven kanssa jotain peliä aiemminkin, ei kuitenkaan mitään kännistä pussailua kummempaa.

Dave halusi lähtee ihan vaan kaupungille pyörimään, istuskeleen vaikka puistoon. Niin me sitten mentiin. Dave oli tosi mukava ja kaikinpuolin oikein sopivaa seurustelumateriaalia taas. Mä olisin niiiiiin halunnut rakastua siihen palavasti ja unohtaa kaikki muut. Mutta ei siinä ihan niin käynytkään.

Treffit oli kyllä ihan ok. Ja Dave oikein herrasmies. Meillä vaan ei ollut juurikaan ees puhuttavaa. Ensimmäisen vartin jälkeen mä jo mietin, että miten pian voi lähteä kotiin olematta epäkohtelias. Kyllä mä siinä jonkin aikaa jaksoin, mutta sitten aloin tehdä lähtöä kotiin päin. Dave tuli mun kanssani odottaan bussia ja siinä siirtyi vähitellen aina lähemmäs. Ja mä koitin vaivihkaa hivuttautua toiseen suuntaan. Siinä vaiheessa, kun se alkoi olla jo niin lähellä, että siitä perääntyminen olisi jo näyttänyt epätoivoiselta, bussi onneksi tuli ja mä sain tekosyyn siirtyä kauemmaksi ja katsoa muualle, kun kaivoin kolikoita laukun pohjalta. Heilautin moikat Davelle jonosta ja se jäi katseleen mua aika hölmistyneenä. 

Seuraavana päivänä Dave laittoi viestin, että nähdäänkö illalla. No ei nähty! Nyt mä en jaksanut antaa edes sitä toista mahdollisuutta. Kun pitäähän sen nyt joltain tuntua! Mä haluan niitä ilotulituksia ja perhosia ja tunnetta! Mitä sitten, jos alankin rakentaa elämää jonkun täysin mukavan miehen kanssa, joka ei kuitenkaan saa mun varpaitani solmuun. Ja sitten tapaankin jonkun joka saa mut sekoamaan? Olisiko se muka reilua? Ihan niinkuin mun ensimmäisen pidemmän suhteen kanssa kävi. 

Tai sitten mussa vaan on jotain vialla. Alitajuisesti sabotoin kaikki potentiaaliset jutut ja kiinnostun vaan niistä, joista ei voi tulla mitään. Jos mä en oikeesti haluakaan mitään vakavampaa. Tai rakastua. 

Tai sitten ei.

And i know that maybe someday's come

Koon kanssa me ollaan tunnettu jo vuosia, taisin olla hädin tuskin 18, kun tavattiin ensimmäisen kerran. Mun mielestä Koo on aivan mielettömän ihana, mukava ja kaiken lisäksi tosi kuuma ja se on sanonut monesti, että ajattelee ihan samoin musta. Koo on seurustellut saman tytön kanssa kaiken sen aikaa, kun ollaan tunnettu. Vaikka me ollaankin aina juteltu kaikenlaista ja oltu tosi avoimia siitäkin, miten paljon me toisistamme tykätään, me ollaan oltu aina ihan nätisti. No okei, ehkä tähän koko aikaan on mahtunut muutama vähän liian pitkä ja läheinen halaus, ”kunpa voisin sanoa kaiken sen mitä ajattelen”-katseita ja aika rankkaa flirttiäkin (vitsiksi naamioituna tottakai). 

Yhtenä iltana sitten jokin oli eri tavalla kuin aiemmin. En tiedä, mitä se oli. Ehkä joku raja oli tullut täyteen siinä, miten paljon viboja me toisiltamme voidaan kestää. Me oltiin aika baaaaad. 

Yhdellä yhteisellä tutulla oli bileet ja meidät molemmat oli kutsuttu. Mä istuin grillaamassa makkaraa, kun Koo saapui paikalle tyttöystävänsä kanssa. Me hymyiltiin toisillemme ja saatuaan boolilasin käteensä, Koo tuli istumaan mun viereeni. Me ei oltu nähty pitkään aikaan ja meillä riittikin puhuttavaa vaikka kuinka. Koko loppuilta me oltiin toistemme lähistöllä, vilkuiltiin toisiamme huoneen eri puolilta, ”satuttiin” yhtä aikaa tupakalle. Ehkä me vielä oltaisiin selvitty, mutta se booli (joo joo, huono tekosyy).

Bileiden ollessa jo aamuyön puolella, me osuttiin boolikulholle kahdestaan. Koo kietoi kätensä mun vyötärölle ja katsoi mua silmiin. Mä vilkaisin ympärilleni. Vaikka me oltiinkin halailtu kaverillisesti muiden katseiden alla, tää tuntui niin paljon latautuneemmalta, että mä olin varma, ettei kukaan sivustakatsoja olisi voinut sitä missata. Me oltiin kuitenkin kaksin. ”Lähde käymään tupakalla”, Koo sanoi. Mä olin aivan varma, mitä siitä seuraa, jos menisin. Mutta menin silti.

Ovi painui kiinni mun selkäni takana ja musiikki vaimeni. Yhtäkkiä me oltiinkin ihan oikeesti kaksin. Koo painoi mut vartalollaan ovea vasten ja kumarsi niin, että sai huulensa mun huulille. Sen suudelman toteutuminen oli ollut ilmassa niin monet vuodet, että oli suorastaan ihme, ettei koko maailma pyörähtänyt paria kertaa ympäri siinä paikassa. Paitsi tietysti mun pääni sisällä. Oli kyllä Suudelma. Mä en tiedä, miten kauan me siinä oltiin halailemassa ja suutelemassa (kuljettamassa käsiä toistemme ihoilla, huulia kaulalla). Ilmeisesti aika kauan, kun viimein kun päästiin takaisin sisälle, meiltä kyseltiin, missäs sitä oikein on oltu. Koo vielä kuiskasi mulle, että ”kunpa vielä jonakin päivänä...”. Ja me lähdettiin omille teillemme.

Tiedän ja oon samaa mieltä, on se väärin. Koo on varattu.

Do, did, done

Random tyyppi oli siis tosissaan ihan random. Joku joka ilmestyi pöytään ja tuijotti silmiin ja kehui kauniiksi. Randomi oli kyllä ihan vaan hoito. Kyllä se kovasti kyseli mun puhelinnumeroani, mutta en mä sitä antanut. Nimeni mä kyllä kerroin ja tuo sanoi etsivänsä mut vielä jostain, mutta eipä ole tähän mennessä ainakaan löytänyt. Ihmettelisin kyllä, jos se olisi edes aamulla muistanut mun nimeäni enää. Parempi vaan, ei tarvi odotella viestejä, joita ei koskaan tuu (tai siinä tapauksessa, jos niitä ei haluaisi, niitä oikein tulvii ovista ja ikkunoista!) tai stressata siitä, että nähdäänkö uudestaan vai ei.

Kroko sitten pyysi mua vielä elokuviin ja olin kyllä aika nihkeenä lähtemään. Menin kuitenkin jostain syystä ja vaikka leffa olikin hyvä, ei niissä treffeissä paljon muuta kehuttavaa ollut. Leffan jälkeen me vaan istuttiin hiljaa ja mä koitin epätoivoisesti keksiä jonkun puheenaiheen, johon Krokokin tarttuisi. Eipä onnistunut. Mä totesin lähteväni kotiin ja kyllähän Kroko koitti jotain vihjata yöseurasta, mutta mä (siis MÄ, eiköhän se jo kerro aika paljon) menin mieluummin yksin nukkumaan.

Seuraavana päivänä mä laitoin Krokolle viestin ja sanoin, että ei tästä taida tulla mitään. It’s not you, it’s me ja niin edelleen.

I'll try something new

Mä ajattelin, että olisi varmaan syytä koittaa tapailla miehiä, jotka olisivat parempaa poikaystävämateriaalia kuin tähänastiset. Alunperinhän mä olin halunnut vaan mennä ja rellestää, mutta pikkuhiljaa alkoi tuntua, että voisi sitä pitää silmät vähän paremmin auki ja katsella laajemminkin ympärilleen. Uusia tuulia ja sellaista.

Krokon mä tapasin yksissä bileissä. Kaverin kaveri, tai jotain sellaista se oli. Poikaystävämateriaalia hyvinkin. Koulutettu, hyvätapainen, piti yhteyttä, oli kiinnostunut. Mutta. 

Me tosiaan nähtiin bileissä ja samana iltana päädyttiin Krokon luo yöksi (ei ehkä fiksua, jos oikeasti ajattelee jotain parisuhdetta). Aamu oli vielä vaivaantuneempi kun Maxin kanssa ja se on jo paljon se. Me siinä makoiltiin sängyllä ja mä sille koitin jotain jutella, mutta se hädin tuskin vastaili. Päädyin tietenkin miettimään sitten Mikkeä, sen kanssa kun oli aamut aina niin parhaita ja helppoja. Ei ihan reilua varmaankaan ajatella jotakuta toista, kun makaa alasti miehen vieressä. Sitäpaitsi, seksi Krokon kanssa oli... no ei ainakaan mitenkään tajuntaa räjäyttävää. Plääh.

Tuon illan jälkeen mä ajattelin, että antaa olla. En oikein jaksanut kiinnostua. Kroko kuitenkin otti yhteyttä ja kysyi, jos lähtisin treffeille, vaikka syömään, niin voitaisiin samalla jutella. No, ehkä toinen tapaaminen toden sanoo ja niin me sitten mentiin treffeille. Mä en kauheasti ole harrastanut treffejä ja odotin iltaa ihan mielenkiinnolla, vaikka odotukset ei perhosparvien, tutisevien polvien ja ilotulitusten suhteen olleetkaan kovin korkealla.

Me käytiin syömässä ja sen jälkeen vielä kahvilla. Meillä oli kyllä mukava ilta ja yllätyin, kun juteltavaakin löytyi. Siinä illan kuluessa alkoi vaan näyttää siltä, että Krokon lempi puheenaihe oli hän itse. Kunnes Kroko sitten hiljeni taas ihan kokonaan. Mä en oikein tajunnut, mitä tapahtui ja koitin turhaan jatkaa juttelua. Mä pyörittelin lusikkaani tyhjässä kahvikupissa ja mietin, että kylläpä lätsähti, pitäisi varmaan lähteä kotiin. Siinä jotain siihen suuntaan vihjailinkin. Kroko katseli mua sen näköisenä, että jotain olisi mielessä, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään, vaikka kysyinkin asiasta. Sitten vasta, kun olin jo valmistautumassa lähtöön, Kroko katsoi mua paniikkia silmissään ja kysyi multa, että ”lähtisitkösämunkanssakotiin?”. Katselin tuota pitkään ja mietin kyllä, että maksaako vaivaa. Mutta kaikki ansaitsee toisen mahdollisuuden, vai miten se meni? 

Menin siis. Ja eipä olisi. Maksanut vaivaa siis. Ihan samanlaista sähellystä kuin aiemminkin ja täysin sama vaivaantunut hiljaisuus jälkeenpäin. Mä en edes jäänyt yöksi vaan hipsin kotiin. Ärsytti ja turhautti. Seuraavana iltana lähdin sitten baariin ja nappasin sieltä matkaan jonkun ihan random tyypin. Sain sentään paremman panon.

Easy. This is how to do it!

Olin jonkin aikaa Miken takia vähän maissa. Ajattelin, että parempi olla näkemättä tai edes ajattelematta koko tyyppiä hetkeen. Näkemisosuus oli tietenkin helppo toteuttaa, mutta se ajattelemattomuus olikin toinen kertomus.

Ei hetkeen kiinnostanut edes miettiä mitään seuraa tai käydä baareissa. Niinpä sitten kun pari kaveria yhtenä lauantaina yrittivät suostutella mua lähtemään kaupunkiin, mä ensin kieltäydyin. Kaverit kuitenkin olivat aika päättäväisiä ja lopulta mä suostuin siihen, että lähtisin ainakin aloittelemaan, jos ei muuta.

Mentiin siis kaverille ja kaverit olivat kutsuneet mukaan myös yhden tutun miehen, Tonyn. Me ollaan Tonyn kanssa vaan moikkaustuttuja, vaikka ihan mukava tyyppi se onkin. Jälleen kerran, ei kuitenkaan mun tyyppiä (hittolainen, onkohan kukaan, kun aina sanon näin? :-D Oonkohan mä loppujen lopuksi nirso? Edes jollakin tavalla ajateltuna?? o_O). Ollaan todella erilaiset ihmiset, eikä olla ikinä oikein edes juteltu. 

Meillä oli kiva ilta ja päädyttiin sitten lähtemään kaupunkiinkin. Yllättävää kyllä, mä ja Tony viihdyttiin todella hyvin yhdessä ja meillä olikin yllättävän paljon puhuttavaa. Kaverit katselivat virnistellen vieressä meitä. Lähdettiin vielä porukalla ennen valomerkkiä takaisin kaverin luokse jatkoille ja sinne jäätiin yöksikin. Mä sohvalle Tonyn viereen. Koitettiin olla kovin hiljaa, kun kaverit nukkuivat seinän toisella puolella. Toivottavasti onnistuttiinkin, kun ei ainakaan aamulla saatu mitään kovin rankkaa kuittailua asiasta.

Kivaa oli ja olin iloinen, että tuli lähdettyä ja sellaista. Mutta ei mulla kyllä Tonya kohtaan ollut sitten niin minkäänlaisia tunteita. Eipä sekään vaikuttanut siltä, että olisi mitään ton kummempaa halunnut. Eikä kummallakaan ollut aamulla mitään ongelmia asian kanssa, ihan normaalisti juteltiin ja vietettiin aikaa yhdessä. Seksiä ihan ilman tunteita, tuli kyllä tarpeeseen noiden Mikkesekoilujen jälkeen.

I should have known, I’ve been here before

Mä en ollut tosiaan nähnyt Mikkeä muutamaan viikkoon, enkä oikeastaan edes ollut sitä paljoa ajatellut. Kuvittelin, että pystyin suhtautumaan siihen sinä, mitä se oli ollutkin: satunnaisena hoitona. Niinpä yhtenä iltana, kun Mikke soitti mulle baarista ja kysyi, lähdettäisiinkö yhtä matkaa kotiin, mä suostuin. 

Sillä hetkellä, kun Mikke käveli nurkan takaa siihen risteykseen, jossa mä sitä odotin, mä tiesin arvioineeni itseni ihan väärin. Jos olisin ollut yhtään järkevä, olisin vielä perunut koko jutun. Mutta viimeistään silloin, kun Mikke katsoi mua silmiin ja kumartui suutelemaan, järki katosi taivaan tuuliin.

Miten hölmö sitä voikaan olla? Olinko mä muka unohtanut, että Mikellä oli joku outo taito saada mut sekoamaan? Tai sitten mä kuvittelin oppineeni pitämään ajatukseni aisoissa paremmin kuin muutamaa viikkoa aikaisemmin. Yeah, right.

Meillä oli kiva yö, tottakai. Miken kanssa se on sitä aina. Aamu meni tutun kaavan mukaan ja kun me maattiin siinä sängyllä halailemassa (Aina kun me nähdään, Mikke käyttäytyy aina niinkuin me oltaisiin joku rakastunut pariskunta. Se ehkä se ongelma onkin. Muut ajat on jotain ihan päinvastaista. Mixed signals, sitäpä se.), ovikello soi.Katsottiin toisiamme kummissaan. Ovikello soi uudestaan ja Miken kaveri alkoi huudella postiluukusta, että jos vaikka pääsisi sisään. Me alettiin aika kiireesti etsiä vaatteita lattioilta ja peiton seasta. Mä en löytänyt kuin paitani ja housut. 

Oli siinä pokassa pitelemistä, kun Mikke viimein avasi oven kaverilleen. Mä esittäydyin virnistellen, eikä Mikkekään ollut kovin paljoa parempi vakavoitumisessa. Mä yritin vaivihkaa katsella ympärilleni ja etsiä kadonneita vaatekappaleita, mutta ei niitä (onneksi) ollut näkyvissä (enpä ole muuten koskaan kysynyt Mikeltä, löytyikö niitä ikinä ja mitä niille sitten tapahtui). Vähän oli hankalaa koittaa käyttäytyä siinä normaalisti. Mä päätin lähteä hiippailemaan kotiin päin.

Tosiaan. Idea ei ollut kovin hyvä sen suhteen, että Mikke jäi taas mieleen pyörimään. Sama vanha teema kuitenkin jatkui, eikä Mikestä kuulunut juuri mitään. Olisihan se pitänyt tietää.