Jos et sä soita

Ei Arskasta oo kuulunut mitään. Äääääääää.

No mä oon nyt kuitenkin päättänyt, että Arskan suhteen en ihan helpolla luovuta. Se on mulle kuitenkin jotain ihan muuta kuin toiset. Oli se sitten kuinka huono idea tahansa, oli sillä tällä hetkellä mitä tahansa meneillään, mä haluan pitää sen elämässäni. En halua, että taas seuraavaan näkemiseen menee monta kuukautta. Vaikka sitten joutuisin ite (kaikkia periaatteitani vastaan) pitään meidät yhteyksissä ja pyytään Arskaa näkemään mua, mä sitten teen niin. Tätä ei vaan voi ohittaa ja unohtaa. Ei. Mä vaan oon niin huono näissä jutuissa!

Niinpä mä laitoin sille eilen meiliin linkin yhdestä jutusta, mistä oltiin silloin viime viikonloppuna juteltu. En tiedä, miten usein se sitä edes lukee, mutta siellä se nyt kuitenkin on. Ja aihe ei tosissaan ollut ton ihmeellisempi, en mä mitään Nobelia oo tästä ansainnut, mutta olin mä silti aika ylpeä siitä, että sain edes jotain itsestäni irti. Katsotaan nyt, tuleeko vastausta (ja jos tulee, koska..). Minipienillä asekelilla eteenpäin, mutta edes eteenpäin!

(Ehkä mä sitten seuraavaksi uskaltaudun oikeesti jo kysyyn, jos se haluaisi nähdä.)

Arska on kyllä vallannut mun ajatukseni niin totaalisesti, että jossain vaiheessa se Kookin tuolta seasta tipahti johonkin taka-alalle. Voi olla, että jos senkin näkisi, niin voisi silti olla vaikeeta pitää sormia kurissa. Mutta Arska on tasan ainoa, jonka nyt oikeesti haluan. Haluan.