Kuinkas sitten kävikään. Bad, bad me.
Törmättiin sen Koon kanssa baarissa perjantaina enemmän tai vähemmän sattumalta. Toi meidän taannoinen keskustelu tuntui muuttaneen jotakin. Tunnelma oli vapautuneempi kuin ennen. Nyt ei kummankaan tarvinnut miettiä, millaisia odotuksia ja suunnitelmia toisella on. Ne oli selvitetty jo viime kerralla.
Meillä oli tosi hauska ilta. Juteltiin samaan tapaan kuin ennen tätä kaikkea asiat hankalaksi muuttanutta touhua. Naurettiin toistemme jutuille ja Koo vei mua tanssimaan ja pakotti laulaan karaokee. Ihan kuin ennenvanhaan.
Mutta kun me kaksi ollaan tarpeeksi pitkään toistemme lähellä, homma muuttuu vähitellen aina vaan fyysisemmäksi. Liian pitkiä katseita, kosketuksia ohimennen, käsi unohtunut reidelle, huulien hipaisu hiuksilla, selkää pitkin kulkevat sormet. Ja lopulta kun jäädään kaksin, huulet toistemme huulilla.
Kahdestaanhan me sieltä lähdettiin sitten.
Aikaa meillä ei ikinä ole tarpeeksi. Mutta niin kai se näissä jutuissa menee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti