But what he don’t know is how hard it is to make it look so easy

Meillä on aika iso ja sekalainen kaveriporukka. Siihen tuntuu liittyvän lisää väkeä aina sen myötä, kun joku alkaa seurustella tai menee uusiin töihin tms. Mikä mun mielestä on kivaa (mutta aiheuttaa tietenkin omat ongelmansa) on se, että monet seurustelun kautta porukkaan tulleet tulee ihan oikeesti kavereiksi ja vaikka pariskunta eroaisikin jossain vaiheessa, ei kumpaakaan tarvitse porukasta pihalle potkia. Eihän se tietenkään aina suju ihan siististi..

Taas kerran oltiin baarissa, tällä kertaa tällaisella vähän hankalammalla kokoonpanolla. Matkassa oli yksi kaveri uuden poikaystävänsä kanssa ja näiden lisäksi myös tämän kaverin entinen säätö, Max. Max ei suhtautunut asiaan kovin hyvin ja me vaihdettiinkin aika nopeesti baaria pienemmällä porukalla. 

Max myöskään ei ole hiukkaakaan mun tyyppinen mies. Mä en ollut koskaan katsellut häntä ”sillä silmällä” enkä ikinä oikeestaan ees tutustunut Maxiin kunnolla. Me ei olla ikinä oikeestaan edes juteltu, vaikka ollaan ”tunnettu” jo jonkin aikaa. Maxia pidetään hyvännäköisenä ja sellaisena hän pitää itsekin  itseään. Mä ymmärrän, mitä ihmiset siinä näkee, mutta omaan silmääni Max ei ole ollut koskaan mikään unelma. Ihan liian viimeisen päälle laitettu mun mielestäni. Kaikki sen lookin ”epäkohdatkin” on tarkkaan harkittu ja aseteltu. Kuten tarkkaan taaksekammatusta tukasta otsalle Elvistyyliin jätetty hiussuortuva (näin).  Liian ”tehty” mun makuuni. Mutta hyvännäköinen kyllä, ehdottomasti.

Max ei tunnu tietävän, mitä oikein haluaa ja kehittää kriisejä siellä, missä niitä ei todellakaan tarvitsisi olla. Kovin vaikea tapaus siis kyseessä.

Mutta takaisin siihen iltaan. Mä vietin aikaani Maxin ja yhden miespuolisen kaverin seurassa. Mun illan tavoitteena oli löytää yöseuraa. Vähän tuntui siltä, että sellaiselle olisi tarvetta. Maxilla oli sama agenda. Meidän illan ohjelmaksi sitten muodostuikin se, että tuijoteltiin eri ihmisiä ja ehdoteltiin niitä seuraksi toisillemme. Baarissa ei vaan näyttänyt olevan ketään, joka olisi kumpaakaan kiinnostanut.

Jossain vaiheessa heitin puolivitsillä Maxille, että meitä molempia panettaa, tähänhän on yksi tosi helppo ratkaisu, joka poistaa molempien ongelmat. Se tosissaan oli ainakin osittain vitsi, mutta Max kääntyi katsomaan mua silmiin. ”Helppoo?” se kysyi. ”Ootko sä tosissaan”, mä naurahdin. 

Max totesi, että sitten lähdetään sitten ja tarttui mua kädestä kiinni. Mä olin aika epäuskoinen, enkä edes varma, halusinko lähtee Maxin matkaan. Me kuitenkin lähdettiin ulos baarista ja käveleen taksille. Mutta siinä taksimatkalla toi muuttui jotenkin vaikeeksi. Mä aattelin, että ei taida tulla kyllä mitään tästä jutusta ja suunnittelin jo jatkavani suoraan kotiin. Taksi pysähtyi Maxin parkkipaikalle ja kyllähän Max sitten kutsui mut kaljalle asuntoonsa. Mä menin (kun olin ensin miettinyt, että mitä helvettiä, kiinnostaako mua edes. Mutta menin kuitenkin).

Maxin kämppä oli ihan kuin omistajansa: melkein häiritsevän siisti. Modernisti kalustettu vaalea ja uudehko asunto. Tunnelma ei ollut kovin helppo, vaikka sellaista oltiinkin suunniteltu. Istuttiin olohuoneen matolla ja juteltiin vähän, vaikka aiheita ei kovin paljon tuntunut löytyvän.

Yhtäkkiä tuo oli mun päälläni. Huulet omillani. Suutelutaidoissa tolla ei ollut sitten niin mitään vialla. Huhhuh. Vaatteet lähtivät jo siinä lattialla ennen kuin maltettiin siirtyä makkariin. Kaikki oli aika... erilaista kuin mihin oon tottunut. Maxilla oli ihanat otteet, mä tunsin oloni tosi pieneksi kun se siinä mua käänteli mielensä mukaan. Hassua sinänsä, Max ei oo mitenkään kovin isokokoinen tai erityisen lihaksikkaan oloinen, mutta varmuus näemmä korvaa aika paljon. Mä rakastan myös sitä, että mies ei ole hiljaa. Ite en ole mitenkään hiljainen ja tulee aika tyhmä olo jossain vaiheessa, jos toisesta ei kuulu pihaustakaan. Maxilta sain kyllä kuulla, mistä se tykkäsi. Helläksi tuota ei voinut sanoa parhaalla tahdollakaan, mutta en mä turhan hellästä menosta tykkääkään. Välillä tuntui, että sisäisiä mustelmia (ja ehkä pari kuhmua) siinä touhussa ilmestyisi väkisin. Mutta se onkin ihanaa, kun seuraavana päivänä pienet jutut muistuttavat viime yöstä. Miehen tuoksu hiuksissa, suudelluilta tuntuvat huulet, muistot lantiossa.

Max olisi varmaan jaksanut koko loppuyön, mutta jossain vaiheessa oli kyllä pakko lopettaa. Vaatteet päälle (kunhan ne ensin löytyi sieltä jostain olohuoneen nurkista), Max jäi nukkuun ja mä lähdin kotiin. Helppoa, niinkuin sovittiin? Jäi nähtäväksi.

Koskaan ikinä ennen en ollut Maxista mitään tollasta ajatellut. En koskaan. Kotiin matkatessani mietinkin, että mikä muhun on mennyt. Sitten muistutin itseäni, että kaikkea pitää kokeilla. Ja kivaa ainakin oli, sitä en voinut kieltää.