Jopa Mikkeekin pahemmin mun pääni on sekoittanut kuitenkin
Arska. Tää nimi ei kyllä sovi sille yhtään, mutta olkoon nyt :-D. Arskan ja mun
tarina, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, alkoi ehkä reilun pari vuotta sitten.
Mä seurustelin entisen kanssa silloin ja Arska oli kaverin kavereita. Mä
tykkäsin siitä sillä sekunnilla, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Jotain
molemminpuolista vetovoimaa siinä oli, kun me aina vaan päädyttiin toistemme
seuraan ja se ensimmäinen iltakin vietettiin jossain sohvannurkassa kahdestaan
jutellen. Meidän jutut osui niin yksiin, että oli vaikea edes uskoa sitä todeksi.
Me huomattiin, että meidän elämissä oli kaikenlaisia hassuja yhteensattumia. Me
jopa jatkettiin elokuvatyyliin toistemme lauseita ja vähän väliä, toisen
sanoessa jotain, toinen totesi, että ajattelin muuten juuri ihan samaa. Musta
ei ole koskaan aiemmin tuntunut kenenkään muun kanssa siltä, että me ollaan
tunnettu aina, vaikka vasta tavattiin. Nyt tuntui. Ihan kuin oltaisiin oltu
vanhoja kavereita, jotka näkee pitkän ajan kuluttua. Kun toinen kertoi jotain,
tuntui siltä, että tiesi sen jo, oli vaan unohtanut hetkeksi. Kun puhutaan
sielunkumppaneista, niistä tyypeistä, jotka on tuntenut jo edellisessä
elämässä, Arska on mulle sellainen.
Mutta kaikki, mitä mun ja Arskan välillä on ollut, on ollut
tolla tasolla. Siis juttelua, viboja, jaettuja ajatuksia. Varmaan fyysisimmät
hetket meidän välillä on olleet, kun Arska on yhden kerran laskenut kätensä mun
reidelle kun ollaan juteltu, tai kun Arska on ohikulkiessaan koskenut mua
nopeasti vyötärölle.
Me nähdään tosi harvoin. Ihan liian harvoin. Koko sen ajan,
kun oon ollut nyt vapaana, mä oon miettinyt Arskaa ja sitä, että voisikohan
meilläkin olla viimein mahdollisuus. Aika pelottava ajatus omalla tavallaan.
Mitä jos odotukset on taivaissa ja todellisuus onkin jotain ihan muuta? Mitä
jos me kokeiltais ja epäonnistuttais? Mitä jos mä en olisikaan sitä, mitä Arska
on luullut? Mitä jos kaikki olisikin suurempaa, kuin mihin me pystyttäis?
Pienemmilläkin odotuksilla hermostuu.
Me ei tosissaan oltu nähty kovin pitkään aikaan, kun sitten
yhtenä kertana satuttiin samaan porukkaan. Ensimmäistä kertaa, kun en
seurustellut. Me juteltiin, mutta oli kieltämättä vähän hermostunutta. Ilta
vietettiin kuitenkin yhdessä. Puhuen vaan taas.
Kovin moni tuli meiltä kysymään, että mikäs juttu tää on.
Moni tuli mulle sanomaan, että älä tohon ala, siitä ei seuraa mitään hyvää.
Huono idea kuulemma. Eikä me sitten mitään alettukaan. Mä en (uskaltanut?)
ehdottanut mitään eikä Arskakaan sitten. Me käveltiin pienellä porukalla
kotiin, pojat saattoivat mut oikein kotiovelle, mutta siitä ne lähtivät
jatkamaan matkaa. Ei edes silloin Arska kysynyt, että voisiko tulla yöksi.
Mä olin toisaalta ihan tyytyväinen siitä, ettei nyt tullut
ainakaan sotkettua koko juttua. Mutta sitäkin enemmän pinnalla oli vitutus.
Kerrankin olisi mahdollisuus, eikä me käytetä sitä! Mä ajattelin, että ei Arska
sitten varmaan olekaan kiinnostunut. Mutta juuri kun olin mennyt nukkumaan,
Arskalta tuli viesti. Jotain aivan ylisöpöö ja herttaista, joka sai ne paljon
kaivatut perhoset lentelemään. Syyksi sille, ettei ollut tehnyt mitään
aloitetta tuo sanoi sen, että ne muut olivat niin kovasti varoitelleet mua. Kun
muut on sitä mieltä, että mulle kävisi huonosti. Screw the others, sanon mä!
Viestiteltiin vähän (muutama tunti) siinä seuraavanakin
päivänä. Ja mä olin niistä söpöilyistä niin pilvissä. Mutta eipä siitä ole
kuulunut nyt hetkeen :-(. Varovainen? Ei sitten kuitenkaan kiinnostunut?
Peluri? En tiedä.
Ehkä se Arska sitten on huono idea, en tiedä. Muttakun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti